Historiaa: Orjuus ja sen vastustaminen

Orjuus maailmanlaajuisena ilmiönä

Voimme hyvällä syyllä kutsua ihmiskauppaa nykyaikaiseksi orjuudeksi. Orjuuden peruspiirre on, että ihmistä pidetään omaisuutena, hyödykkeenä, jolla ei katsota olevan ihmiselle kuuluvia oikeuksia, ei varsinkaan oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen. Tämän nojalla hänet pakotetaan toimimaan omistajansa tahdon mukaan. Hänen oikeutensa itsenäisyyteen ja omaan päätöksentekoon kielletään. 

Ihmiskauppa-sanalla kuvataan tietyntyyppistä nykypäivänä tapahtuvaa ihmisten orjuuttamista. Orjuus ilmiönä on kuitenkin ikivanha, ja sitä on esiintynyt jo tuhansia vuosia eri puolilla maailmaa. Muinaiset korkeakulttuurit Egyptissä ja Mesopotamiassa hyödynsivät laajamittaisesti orjatyövoimaa. Antiikin Kreikassa ja Roomassa orjuus oli niin ikään tavallista. Ajoittain puhkesi orjakapinoita, jotka kuitenkin aina kukistettiin.

Vaikka vanhat kulttuurit kuihtuivat, orjuus jäi. Islamilainen maailma haki orjansa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta aina 600-luvulta alkaen. Myös Eurooppalaisilla oli orjia. Varsinkin varhaiskeskiajalla 500-1000 tehtiin ryöstöretkiä, jolloin eri asteiseksi orjaksi saattoi joutua periaatteessa kuka tahansa, jolla ei ollut maallisia suojelijoita.

Eurooppalaisten löytöretket

1400- ja 1500-lukujen suurten löytöretkien myötä eurooppalaiset käänsivät katseensa paitsi Aasian maustealueille ”Itä-Intiaan”, myös Uuteen maailmaan: Keski- ja Etelä-Amerikkaan, eli ”Länsi-Intiaan”. Alueelle syntyi eurooppalaisten siirtokuntia, jotka käyttivät aluksi plantaaseilla ja kaivoksissa orjatyövoimana alueen alkuperäisasukkaita, intiaaneja. Varsin pian orjia alettiin kuitenkin tuoda Afrikasta. Afrikkalaisten orjien kaupasta kehittyi tuottoisa liiketoimi, joka sai myös erityisen epäinhimillisiä piirteitä täyteen sullottuine valtamerilaivoineen ja julmine rangaistuksineen. Monelle afrikkalaiselle matka Atlantin yli Amerikkaan oli samalla hänen viimeinen matkansa elämässä. 

Afrikkalaisten orjuudesta Amerikassa on tullut koko ilmiön symboli ja mielikuvamme orjista ja orjuudesta ovat syntyneet pitkälti sen pohjalta. Myös orjuuden vastustaminen on saanut sytykkeensä Uuden maailman tapahtumista. Vastustajat ovat tulleet samoista maista kuin orjakauppiaat ja orjien omistajat.

Ihmisyyden puolustajia

Orjuuden vastustus ei ollut laajalle levinnyttä ennen 1700-lukua. Ruotsi kielsi orjuuden omalla alueellaan jo vuonna 1335.1400- ja 1500-luvun merivalta Portugali puolestaan kielsi orjuuden 1761. Näiden kieltojen väliin jää yli neljänsadan vuoden aukko, jonka aikana orjuuden vastustaminen ei ollut yleistä. Tuona aikana eurooppalaiset valtiot keskittyivät valloituksiinsa uhraamatta juurikaan ajatuksia valloittamiensa alueiden kansojen oikeuksille.  

Oli kuitenkin muutamia yksilöitä, jotka avasivat suunsa vastustaakseen ajan vallitsevia käsityksiä orjuudesta ja merten takaisista kansoista. Yhteistä heille oli, että he vastustivat orjuutta nimenomaan humanitäärisistä syistä. Siksi he ansaitsevat puutteineenkin jälkimaailman arvonannon.

Bartolomeo de las Casas                                       
Yksi harvoja orjuuttamisen arvostelijoita uudella ajalla oli Bartolomeo de las Casas (1484-1566). Hän oli espanjalainen pappi ja dominikaaniveli ja kävi ensimmäisen kerran Amerikassa vuonna 1502 espanjalaisen retkikunnan mukana. Matka suuntautui Karibian merelle Hispaniolaan, jonka Espanja oli ottanut haltuunsa. Hispaniolassa de las Casas joutui todistamaan, kuinka paikallinen intiaaniheimo tuhottiin väkivaltaisesti. Hänen kokemuksensa tämänkaltaisista tapauksista eivät loppuneet siihen. Seuraavina vuosina hän joutui yhä uudelleen näkemään muun muassa Bahamasaarilla, kuinka espanjalaiset käyttivät häikäilemättä vahvemman oikeuttaan sortaessaan julmasti alkuperäisväestöä.  

De las Casas ei jäänyt toimettomaksi. Hän keräsi raportteja väärinkäytöksistä ja siteerasi niissä tapaamiaan todistajia. Hän sai apua muilta samanmielisiltä papeilta. Vuonna 1552 de las Casas julkaisi vuosien kokemustensa siivittämänä teoksen ”Brevisima relación de la destrucción de las Indias”, vapaasti suomennettuna ”Lyhyt selostus Intian tuhoamisesta”. Teoksessaan de las Casas vastusti Uuden maailman alkuperäisasukkaiden orjuuttamista ja epäinhimillistä kohtelua. Hän perusteli näkemyksiään sillä, että myös intiaanit olivat ihmisiä, joiden vapaus perustui luonnolliseen, alkuperäiseen oikeuteen, eivätkä he siten eronneet valloittajista millään tavalla. Evankeliumin vieminen alkuperäisasukkaiden pariin oli de las Casasille hyvin tärkeää, mutta hänen mielestään se vaarantui vakavasti, jos se perustui käännyttämiseen väkipakolla. 

De las Casas ei vastustanut meren takaisten alueiden haltuunottoa sinänsä, vaan katsoi, että siitä olisi hyötyä sekä valloittajille että valloitetuille. Valloittajat toivat mukanaan oikean uskon ja sivistyksen ja saivat toisaalta itselleen materiaalisia hyötyjä. Parhaimmillaan kaikki voittaisivat.

Tämä ei kuitenkaan tehnyt hänen asemaansa paremmaksi vastustajien silmissä, koska hän oli samanaikaisesti väsymätön humaanin asenteen julistaja.  Hän suututti monet niistä kauppiaista ja siirtokuntien asukkaista, jotka olivat hyötyneet taloudellisesti alkuperäisväestön orjuuttamisesta ja sortamisesta. De las Casas ei kuitenkaan jäänyt täysin vaille tukea. Oli myös niitä, jotka saattoivat käyttää hänen mielipiteitään hyödykseen. Yksi näistä oli Espanjan kuningas, joka liittyi väkivallan vastustajien joukkoon, vaikkei luopunutkaan valtapyyteistään Uudessa maailmassa. Kuningas halusi tehdä intiaaneista alamaisiaan, mutta rauhanomaisesti. 

Kuten historia on osoittanut, de las Casas hengenheimolaisineen ei pystynyt saamaan laajaa muutosta aikaan omilla vaikutuskeinoillaan. Raa’at toimintamallit Amerikassa eivät muuttuneet lempeämmiksi ja monet alkuperäiskansat ja heidän kulttuurinsa tuhottiin. Kuitenkin de las Casas on jäänyt historiaan kriittisenä yksilönä, joka kieltäytyi omaksumasta enemmistön säälimättömiä näkemyksiä Amerikan valloittamisesta.

William Wilberforce (Karl Anton Hickel 1794)

Vapaus alkaa Englannista

Orjuuden vastustaminen alkoi todenteolla nostaa päätään 1700-luvun loppupuolella, pari sataa vuotta de las Casasin jälkeen. Painopiste orjuuden ja orjuuttamisen vastustuksessa oli siirtynyt vähitellen pois intiaaneista. Nimenomaan mustat orjat herättivät aikalaisten sympatiat. Vahvimmin orjien vapauttamisen asialla olivat erityisesti englantilaissyntyiset metodistit ja kveekarit, joiden katsotaan myös vahvasti vaikuttaneen lainsäädännölliseen läpimurtoon orjuuden vastustamisessa.  

Ranskassa perustettiin vuonna 1788 ”Mustien ystävien seura” ”Société des Amis des Noirs”, ja samoihin aikoihin Englannissa syntyi sen ystävyysseura ”the Society for the Abolition of Slavery” eli ”Seura orjuuden lakkauttamiseksi”. Kuten yhdistysten nimet kertovat, englantilaisen seuran tavoitteena oli alusta alkaen lopettaa orjuus kokonaan, kun taas ranskalaiset olivat hitaamman etenemisen kannalla. Ranskalaiset ajattelivat, että orjuuden lopettamisen oli kuljettava käsi kädessä mustien sivistymisen kanssa. Toisaalta he pelkäsivät myös Ranskan siirtomaatalouden romahtamista, jos orjuus äkillisesti lakkautettaisiin. Jean-Pierre Brissot, ranskalaisen seuran puheenjohtaja, pukikin sanoiksi ajan hengen: ” Mustat eivät ole vielä kypsiä vapauteensa; meidän täytyy valmistaa heitä siihen.” Tähtäimessä oli aluksi orjien yleisen kohtelun parantaminen, sitten vasta orjuuden lopettaminen. 

Kuten sanottu, englantilainen seura oli ranskalaista sisarseuraansa suoraviivaisempi ja tähtäsi orjuuden välittömään kieltämiseen. Seura oli käytännössä Metodistikirkon lisähaara ja heränneille kristityille merkittävä vaikutuskanava orjuusasiassa, jota metodistit pitivät erittäin merkittävänä kysymyksenä. Seura sai merkittävän tilaisuuden ajaa asiaansa, kun sen jäsen, uskonnollisen herätyksen kokenut englantilainen poliitikko William Wilberforce (1759-1833), tuli valituksi Englannin parlamentin alahuoneeseen. Tie orjuuden tehokkaalle vastustamiselle oli avautunut.  

Vuonna 1772 orjuuden vastustamisessa saavutettiin Englannissa lopulta ensimmäinen merkittävä voitto, kun tuomari antoi vapauttavan tuomion karanneelle orjalle. Tuomari perusti päätöksensä luonnolliseen oikeuteen ja siihen, ettei orjien pitämiseen liittyviä tapoja ollut saarivaltion maaperällä päässyt muodostumaan niin, että niitä olisi voitu käyttää ennakkotapauksina. Tapauksella oli laajat seuraukset monen ihmisen elämään: kaikki Englannin emämaassa olevat orjat, noin 20 000 henkilöä, vapautettiin.

Rohkaisevat tiedot oikeuden päätöksestä eivät kuitenkaan vielä riittäneet orjuuden vastustajille. Metodistit, Wilberforce etunenässä, Baptistien Lähetysseura, sekä Englannin kirkon Lähetysseura jatkoivat taistelua. Tämä johti ensin siihen, että vuonna 1807 Englannin parlamentti virallisesti kielsi orjakaupan. Lopulta vuonna 1833 orjuus kiellettiin koko Brittiläisen imperiumin alueella.

Britannian Orjuuden vastaisen Seuran viralllinen medaljonki 1795

Muu maailma tulee perässä
Englannin esimerkki sai orjuuden vastustajat nousemaan esiin myös muualla maailmassa. Valtio toisensa perästä kielsi orjuuden 1800-luvulla, ja kehitys jatkui miltei koko 1900-luvun ajan. Viimeisenä orjuuden kieltänyt valtio on tiettävästi Mauritania, jossa päätös astui voimaan vuonna 1980.

Orjuus ei ole kadonnut
Vaikka orjuus on virallisesti kumottu ympäri maailmaa, se ei kuitenkaan tosiasiallisesti ole lakannut. Orjuus kätkeytyy nykyisin monenlaiseen valepukuun eri puolilla maailmaa. Seuraavat ilmiöt voidaan luokitella nykyaikaiseksi orjuudeksi:

- pakkoavioliitot

- pakkotyö

- yhteiskunnalliseen asemaan perustuva orjuus (esim. Nigerissä)

- lapsityön pahimmat muodot

- sidonnainen työ (liittyy lainanottoon, jolloin lainan hoitovelvollisuus siirtyy orjuuttavan työn muodossa yhä uusille sukupolville)

- ihmiskauppa

Laatinut Emilia Helavuo 

Artikkelin pohjana käytetty:

Ferro, Marc
1994              Colonization. A Global History. London. Routledge.

http://www.fi.wikipedia.org/wiki/Orjuus

http://www.en.wikipedia.org/wiki/Bartolom%C3%A9_de_Las_Casas

http://www.en.wikipedia.org/wiki/William_Wilberforce#Conversion

http://www.fr.wikipedia.org/wiki/Soci%C3%A9t%C3%A9_des_amis_des_Noirs