Miten eheyttää rikkoutunut yhteiskunta? (Balkanin esimerkki)

Miten eheyttää rikkoutunut yhteiskunta? (Balkanin esimerkki)

Maailma on saanut kokea sodan kiroukset satoja kertoja toisen maailmansodan jälkeen ja kymmeniä kertoja myös kylmän sodan päättymisen jälkeen. Melkein milloin tahansa on ollut käynnissä vähintään parikymmentä aseellista selkkausta eri puolilla maailmaa. Ne ovat koskettaneet kymmeniä miljoonia ihmisiä: miljoonia on kuollut, haavoittunut, menettänyt kotinsa, joutunut jättämään kotimaansa pakolaisina. Useimmat viime vuosikymmenien aseelliset selkkaukset ovat olleet valtioiden sisäisiä, eivät niiden välisiä, vaikka ulkovallat ovat useinkin sekaantuneet jonkin osapuolen taustatukena näihin näennäisesti sisäisiin sotiin.

Sodissa vaurioituneiden yhteiskuntien eheyttäminen ei koske vain valtioita, joissa sotia on käyty, vaan koko kansainvälistä yhteisöä, jos pidämme kiinni vanhasta viisaudesta jonka mukaan "rauha on jakamaton". Jälleenrakennustyö edellyttää yhteisiä toimia sotatoimien taistelutantereilla, mutta niissä tarvitaan aina myös ulkopuolisen maailman tukea. Mitä historiasta tässä suhteessa voi oppia?

Ensimmäinen opetus varmaankin on juuri se, että tulisi yrittää ottaa oppia menneisyydestä, sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Historia on tulvillaan esimerkkejä siitä, miten jälleenrakennus - ymmärrettynä yhteiskunnan kaikinpuolisena tervehtymisenä - ei ole onnistunut vuosikymmeniin, kun sotajalalla olleet osapuolet eivät ole tosissaan yrittäneet sopia ja sovittaa yhteen etujaan ja arvojaan, vaan ovat sen sijaan sinnikkäästi ylläpitäneet ja ravinneet niitä molemminpuolisia vihamielisyyksiään, jotka alkuaankin loivat selkkaukselle suosiollisen maaperän. Vihamielinen ilmapiiri voi myrkyttää ihmisten mielet sellaisissa yhteiskunnissa jopa sukupolvien ajaksi, mikä vääjäämättä lisää sotien uudelleen puhkeamisen todennäköisyyttä.

Mutta onneksi ja yhtä lailla on esimerkkejä siitä, miten sotineet osapuolet selkkausten päätyttyä ovat tosissaan päättäneet "aloittaa uuden elämän", opetella elämään sovussa eilispäivän vihamiehen kanssa ja kääntämään uusi lehti historiassa. Sodanjälkeinen Euroopan yhdentyminen on tietysti tunnettu esimerkki tällaisesta käännöksestä, jossa kaikki osapuolet ovat sisäistäneet keskeiseksi päämääräkseen päästä eroon ikiaikaisesta perivihollisajattelusta ja -politiikasta ja rakentaa sen sijaan yhteinen tulevaisuutensa yhteisille eduille. Muitakin myönteisiä tapauksia voidaan mainita, vaikkapa Indokiinasta. Vuosien tuhoisan sodan jälkeen, jossa miljoonat ihmiset menettivät henkensä, ei vietnamilaisten tai heidän johtajiensa keskuudessa voida havaita koston henkeä, vaan he olivat valmiita heti sodan jälkeen solmimaan normaalit ystävälliset suhteet Yhdysvaltoihin, mikä 1970-luvulla hämmästytti monia tarkkailijoita. Selitykseksi ilmiölle on tarjottu esimerkiksi buddhalaista kulttuuria. Toinen historiallisesti ja poliittisesti merkittävä tapaus on tietysti Etelä-Afrikka. Siellä presidentti Nelson Mandela asetti kansallisen sovun rakentamisen - sateenkaarikansakunnan iskulauseen alla - keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi, ja siinä taas Totuus- ja sovintokomission perustamisella ja toiminnalla oli tärkeä sijansa, vaikka sen lopullista merkitystä onkin vielä aikaista arvioida. Joka tapauksessa ensimmäinen opetus on se, että meidän ei tulisi yrittää ottaa oppia vain omasta menneisyydestämme, vaan myös muiden kokemuksista.

Toiseksi: kun keskustelemme rikkoutuneiden yhteiskuntien jälleenrakentamista ja tervehdyttämistä, on syytä tarkastella myös niiden rikkoutumisen syitä. Jos tarkastelemme vaikkapa Jugoslaviaa, on kysyttävä, miksi se valtiorakennelmana "epäonnistui", miksi se alkoi purkautua, mikä johti useisiin peräkkäisiin hajoamissotiin. Historiallisissa erittelyissä meidän tulisi aina välttää liian yksinkertaistettuja yhden muuttujan selityksiä. Vuosikymmenien ajan presidentti Titon johtaman Jugoslavian virallisena pyrkimyksenä oli ollut luoda uutta jugoslavialaista identiteettiä, jolla piti korvattaman vanhat etniset identiteetit: kroaatit, serbit jne. Kaikkialla tiedettiin näiden vanhoista vihollisuuksista ja toisen maailmansodan ja sisällissoodan aikaisista julmuuksista, mutta virallisella politiikalla pyrittiin ikään kuin saamaan ihmiset unohtamaan nämä, sen sijaan että olisi nostettu ne avoimeen keskusteluun. Keskustelu olisi saattanut olla tuskallista, mutta se olisi saattanut toimia tervehdyttävästi, samaan tapaan kuin sodan jälkeisen Saksan 'menneisyyden hallinta', Vergangenheitsverwaltung. Kun 1980-luvun lopulla maailma sitten alkoi mullistua - kylmän sodan maailma oli luonut perustaa Jugoslavian liittoutumattomuudelle, kansalliselle identiteetille ja ylpeydelle ja pitänyt maata koossa - kun maa ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, kun alueellinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus lisääntyivät, kun hallitus syyllistyi räikeisiin ihmisoikeuksien loukkauksiin ja vähemmistöjä sortavaan politiikkaan ja kun ovi nationalismin lietsonnalle avattiin, ilmapiiri oli otollinen syyttelyn, vihan ja väkivallan kierteelle. Kuten aina sisällissodissa, monet selittävät tekijät kietoutuivat toisiinsa.

Mutta Jugoslaviassakaan eivät epäonnistuneet vain sen johtajat ja kansat; myös Eurooppa ja koko kansainvälinen yhteisö epäonnistui konfliktin estämisessä. Erehdyttiin tilannearviossa eikä uskottu niitä varoittavia ääniä, jotka katastrofin mahdollisuudesta ennalta varoittivat.

Jugoslavian tragedian syiden ja selkkauksen kulkua tutkailtaessa voidaan hyötyä myös vertailevasta näkökulmasta, tutkimalla rinnakkain Balkanin ja Baltian alueen kehitystä. Välittömästi kylmän sodan päätyttyä, 1990-luvun alussa, tilanne oli varsin tulenarka kummallakin taholla: oli voimistuvaa kansallistunnetta, oli vähemmistöjen oikeuksien loukkauksia, oli monenlaisia välikohtauksia, oli etnisen väkivallan riski. Miksi väkivallan estämisessä epäonnistuttiin Balkanilla, ja miten oli mahdollista välttää samanlainen traaginen kehitys Baltiassa? Jälkimmäisessä tapauksessa kaikki osapuolet, kansanliikkeet ja kansalaisjärjestöt korostivat väkivallatonta lähestymistapaa, sitkeitä ja kärsivällisiä neuvotteluja, osapuolten etujen, näkemysten ja politiikkojen yhteen sovittelua. Se ei aina ollut helppoa - ja tietysti Baltian maissakin on syyllistytty myös vihamieliseen kielenkäyttöön ja ristiriitojen kärjistämiseen - mutta sovinnon politiikka on tuottanut tulosta ja paremmat lähtökohdat tulevaisuuden yhteiselolle. Niin Balkanin kuin Baltian kansoillakin on edessään jälleenrakentamisen ja sovinnonrakentamisen haaste, on opittava elämään sovussa naapurien kanssa, mutta Balkanilla se on sotien vuosikymmenen jälkeen paljon vaikeampaa.

Sotien ja selkkausten jälkeisen jälleenrakentamisen on katettava kaikki ulottuvuudet: taloudellinen, poliittinen, humanitaarinen, psykologinen. Ensimmäinen näistä, taloudellinen saattaa olla jopa helpointa: panna pystyyn infrastruktuuri, korjata talot, tiet, tehtaat, pellot. Siinä voidaan onnistua muutamassa vuodessa, kuten toisen maailmansodan jälkeenkin onnistuttiin. Muut jälleenrakentamisen haasteet ovat vaikeampia. Niissä onnistumiseen tarvitaan osapuolten aitoa tahtoa, yhteiskunnan kaikilla saroilla, aloittaa alusta, opetella elämään rauhassa ottaen muiden arvot ja edut huomioon omassa toiminnassa. Ulkopuolinen maailma voi ja sen tuleekin antaa tukensa tuolle ponnistukselle, rohkaista osapuolia sovinnon tielle, mutta loppujen lopuksi ulkopuoliset eivät voi rauhaa rakentaa, jos kiistan osapuolet eivät aidosti ole valmiita muuttamaan ajattelutapaansa ja politiikkaansa.

Jugoslavian hajoamisesta keskusteltaessa selittäjäksi on tarjottu myös sivilisaatioteoriaa: liittovaltio oli sen mukaan alun pitäen "keinotekoinen" ja "tuomittu epäonnistumaan", koska eri uskontokuntiin kuuluvien kansojen yhteiselo saman katon alla ei voi olla mahdollista. Selitys ei ole historiallisesti käypä eikä eettisesti hyväksyttävä. Ensinnäkin se on ollut mahdollista muualla ja se oli mahdollista myös Jugoslaviassa - eivätkä maan hajoamissodat myöskään virinneet uskontojen välisistä ristiriidoista. Ja vaikka uskontoja on menneisyydessäkin käytetty polttoaineena ristiriitoja lietsottaessa, sellaisesta tavasta täytyy päästä eroon niin monikulttuurisessa Euroopassa kuin maailmanlaajuisesti, koska ihmisten ja kansojen nyt on vain opittava elämään rauhassa toistensa kanssa.

Jälleenrakennusta voidaan verrata tietyssä mielessä palapelin rakentamiseen. Jos Jugoslavian palapelin palaset hajosivat mikä minnekin - eikä niiden kokoaminen uudeksi Jugoslaviaksi ole realiteetti - niin tehtävä on koota palat uuteen ja suurempaan eurooppalaiseen palapeliin, jossa serbien tulee opetella jälleen elämään sovussa kroaattien ja bosniakkien ja kosovolaisten kanssa ja näiden tulee opetella elämään sovussa serbien kanssa. On mahdotonta kuvitella yhdentyvää Eurooppaa, jossa hajaannus jatkuisi Balkanilla.

Osallistuin jokunen vuosi sitten seminaariin, jossa kymmenet Balkanin maiden nuoret keskustelivat tulevaisuudesta. Alustuksessani lainasin Sakari Topeliuksen Maamme -kirjan opetusta, jonka mukaan on Jumalan viisas tahto, että kaikki kansat toisiaan tarvitsevat, jotta oppisivat toisensa tuntemaan ja toisiaan auttamaan ja toinen toistaan veljinänsä rakastamaan. Muistan kuin eräs nuori mies (serbi?) totesi siihen, että hän saattoi kyllä kuvitella elävänsä yhdessä muiden (kroaattien?) kanssa, mutta ei ikipäivänä rakastavansa heitä tai ketään heistä (mutta ehkä se oli kroaatti tai muslimi, joka sanoi noin serbeistä?). Mutta kuitenkin kaikitenkin: se on ollut mahdollista menneisyydessä ja se on mahdollista tänäänkin. Voi olla, että henkisen jälleenrakentamisen alkutaipaleella yleiseksi tavoitetasoksi voidaan ottaa se, että opitaan elämään rauhassa muiden kanssa. Kun sitten kaikki ovat sisäistäneet sen normin, että kaikki ristiriidat voidaan ratkaista turvautumatta voimankäyttöön ja väkivaltaan, on lopulta päästy terveeseen turvallisuus- ja arvoyhteisöön.

Sovun rakentaminen ei aina ole helppoa, vaan edellyttää sitkeää ja määrätietoista työtä kaikilta, mutta siinä työssä on hyvä pitää mielessä presidentti Ahtisaaren Nobel-puheen kiteytykset: kaikki ristiriidat ovat ratkaistavissa ja rauha on tahdon asia.

Teksti: Unto Vesa
Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI

Kuva: Heidi Wikström

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010