Pyhän Maximilian Kolben elämäkerta
Rajmund Kolbe syntyi 8.1.1894 Zduńska Wola –nimisessä pikkukaupungissa lähellä Łódźia vanhempiensa Juliusz ja Marianna Kolben toisena lapsena. Koti oli köyhä, isänmaallinen ja uskonnollinen; vanhemmat olivat fransiskaanimaallikoita. Pojan ollessa 12-vuotias hän näki Pabianicen kirkossa Neitsyt Marian, joka tarjosi marttyyriuden punaista ja valkoista seppelettä, ja valitsi molemmat. Seuraavana vuonna hän lähti kahden veljensä kanssa fransiskaanien oppikouluun Lwówiin (nykyinen Lviv Ukrainassa), jossa hän löysi luostarikutsumuksensa. Hän liittyi 16-vuotiaana fransiskaanien novisiaattiin Lwówissa, josta hänet lähetettiin myöhemmin opiskelemaan Krakovaan ja edelleen Roomaan. Luostarissa hän otti nimekseen Maximilian Maria.
Veli Maximilian vihittiin papiksi 1.11.1914 ja hän palasi itsenäisyytensä takaisin saaneeseen Puolaan 1919. Hän perusti Perisynnittömän ritariston vastaukseksi aikansa hyökkäyksiin uskoa vastaan ja tahtoi tehdä Puolasta Neitsyt Marian valtakunnan. Hän käytti evankeliointityössään apuna tekniikan tuomia mahdollisuuksia: hän julkaisi lehtiä ja perusti radioasemia. Vuonna 1927 hän perusti uuden luostarin Varsovan lähelle Niepokalanówiin. Kun toinen maailmansota 12 vuotta myöhemmin syttyi, oli siellä jo 650 asukasta. Hän perusti toisen luostarin Nagasakiin Japaniin vuonna 1930 ja asui siellä kuusi vuotta.
Kansallissosialistisen Saksan vallattua Puolan syksyllä 1939 eivät vallanpitäjät katsoneet hyvällä isä Maximilianin uskonnollis-isänmaallista julkaisutoimintaa. Luostari suljettiin ja sen asukkaita vangittiin. Gestapo vei isä Maximilianin tämän viimeiseen vankeuteen 17.2.1941, ensin Varsovan Pawiakiin ja sieltä Auschwitzin leirille, jossa hänestä tuli pakkotyövanki nr 16670. Heinäkuussa 1942 eräs vanki hänen parakistaan onnistui karkaamaan ja rangaistukseksi siitä määrättiin joka kymmenes parakin vanki nälkäkuolemaan. Eräs näistä oli perheenisä Franciszek Gajowniczek. Isä Maximilian tarjoutui kuolemaan tämän puolesta ja vartijat suostuivat. Kahden viikon ajan häntä pidettiin ilman ruokaa ja juomaa neliömetrin kokoisessa sellissä kolmen muun miehen kanssa. Lopulta hänet surmattiin fenolipistoksella 14.8.1942 ja ruumis poltettiin.
Paavi Paavali VI julisti Maximilian Kolben autuaaksi 17.10.1971 ja Johannes Paavali II pyhäksi 10.10.1982.
Teksti: Juho Kyntäjä
Pyhä Ristin Teresa Benedicta, Edith Stein (1891-1942)
Edith Stein syntyi 12.10.1891 juutalaiseen perheeseen Breslaussa(nyk. Wroclaw, Puola). Hän opiskeli filosofiaa fenomenologisen koulukunnan perustajan Edmund Husserlin johdolla ja väitteli tohtoriksi 1916 Freiburg im Breisgaussa. Etsimäänsä totuutta hän ei löytänyt filosofiasta, vaan yksin Jeesuksesta Kristuksesta. Edith Stein kastettiin 1922 katolisessa kirkossa. Adolf Hitlerin noustua valtaan 1933 hän menetti juutalaisen syntyperänsä takia työpaikkansa. Koska Edith Steinilla oli luostarikutsumus, hän pääsi Kölnin karmeliittaluostariin. Kansallissosialistien toimeenpaneman kristalliyön (9.-10.11.1938)jälkeen sisar Ristin Teresa Benedicta pakeni Alankomaihin. Toisen maailmansodan puhjettua hän tarjosi hengellisessä testamentissaan elämänsä juutalaisten ja maailman rauhan puolesta. Alankomaiden katoliset piispat protestoivat maansa juutalaisten joukkokarkotusta keskitysleireille vastaan 26.7.1942. Saksan miehitysvalta kosti pidättämällä juutalaissyntyiset katolilaiset. Edith Stein kuoli kaasukammiossa 9.8.1942 Auschwitz-Birkenaussa.
Paavi Johannes Paavali II julisti Ristin Teresa Benedictan (Edith Steinin) pyhäksi 1998 ja Euroopan suojelijaksi 1999 yhdessä pyhän Birgitan ja pyhän Katariina Sienalaisen kanssa pyhien Benedictuksen, Kyrilloksen ja Methodiuksen ohella.
Teksti: Heidi Tuorila-Kahanpää
Kertomuksia neuvostoajan marttyyreistä
Albania
Salainen radio
Albanian piti olla maailman ensimmäinen kokonaan uskonnoton maa. Uskonto kaikissa muodoissaan kiellettiin vuonna 1967. Enemmistö albanialaisista on uskonnolliselta perinteeltään muslimeja, viidennes ortodokseja ja kymmenesosa katolilaisia. Johdonmukainen ja väkivaltainen vaino kohdistui näihin ja kaikkiin muihin yhteisöihin ja jatkui kommunistisen hirmuvallan kukistumiseen vuonna 1992.
Lasten uskonnollinen kasvattaminen ja opettaminen oli erityisen ankarasti kiellettyä. Jos esimerkiksi opettaja havaitsi, että koululainen tunsi uskonasioita tai vaikka pääsiäisperinteitä, lapsi saatettiin ottaa vanhemmilta huostaan, yhteiskunnan kasvatettavaksi.
Eräs pariskunta kertoi, että 1970-luvun painostavina vuosina heillä oli oma salainen tapansa viettää sunnuntaita. Lapset lähetettiin pihalle leikkimään. Perheen radio laitettiin keittiössä kovalle, soittamaan Albanian radion ideologisesti oikeaa ohjelmaa. Mutta mies ja vaimo menivät makuuhuoneen vaatekaapille, missä heillä oli piilossa suuri aarre, toinen radiovastaanotin. Sekin laitettiin päälle, mutta ihan hiljaiselle, ja siitä etsittiin naapurimaan Kreikan radioasema. Korva kiinni kovaäänisessä kuunneltiin kreikkalainen sunnuntailiturgia. Radion päälle he laittoivat leipomansa kirkkoleivän, jonka he nauttivat palveluksen päätyttyä. ”Näin me ravitsimme itseämme kahdenkymmenen vuoden ajan, ja pysyimme kirkon yhteydessä,” he kertoivat kun vapaus oli koittanut.
Tiranan pyhäkkö
Albaniassa ei tyydytty muuttamaan kirkkorakennuksia muihin käyttötarkoituksiin, niin kuin Neuvostoliitossa. Yleensä pyhäköt purettiin viimeistä kiveä myöten, ja kirkonmäetkin tasattiin. Joitakin jäi kuitenkin jäljelle. Pääkaupungin Tiranan keskustassa on iso seurakuntakirkko, joka keväällä 1967 otettiin valtion haltuun, parempaan käyttöön. Pyhäkkö riistettiin seurakunnalta kesken pääsiäiskauden. Silloin joku järkyttyneistä paikalla olleista totesi: ”Eräänä päivänä tämä paikka palautetaan kirkoksi, ja silloin täällä taas lauletaan ’Kristus nousi kuolleista’”. Lausahdus jäi ihmisten mieliin hurskaana toiveena. Kirkosta tehtiin tennishalli, ja rakennus säilyi hyvässä kunnossa. Keväällä 1992 uskonnonvapaus koitti jälleen Albaniassa, ja yksi ensimmäisistä pyhäköistä, jotka voitiin palauttaa oikeaan käyttöönsä, oli tuo tennishalli. Uusi arkkipiispa Anastas tuli tutustumaan rakennukseen. Oli kaunis kevät, pääsiäisaika, ja astuessaan pelikentiksi muutettuun kirkkosaliin, hän aloitti ylösnousemusveisun: ’Kristus nousi kuolleista…’ Paikalle tulleet seurakuntalaiset yhtyivät lauluun ja itkivät. Sitten he kertoivat arkkipiispalle ennustuksesta, jonka kukaan ei ollut ajatellut ikinä toteutuvan.
Ukraina (Neuvostoliitto)
Tuntematon mies
Silmittömin vaino uskovia, toisinajattelijoita ja monia etnisiä ryhmiä kohtaan koettiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Arvioidaan, että hirmuhallitsija Josef Stalin tuhosi kymmeniä miljoonia maan omia kansalaisia. Lakipykälien mukaan maassa vallitsi vapaus harjoittaa uskontoa ja uskonnonvastaista propagandaa. Venäjän 54 000 ortodoksisesta seurakunnasta oli jäljellä laillisesti toimimassa joitakin satoja. Toista sataa tuhatta kirkonpalvelijaa oli surmattu, seurakuntalaisista puhumattakaan. Eräs noina aikoina kansainvälisesti tunnettu neuvostoliittolainen tiedemies oli uskova ortodoksinen kristitty. Kuuluisuuden takia häneen ei tohdittu koskea, ja erityisenä suosionosoituksena häntä kohtaan diktaattori antoi yhden kirkon toimia laillisesti hänen kotikaupungissaan Odessassa. Pieni hautausmaan kirkko oli auki, sitä pidettiin kunnossa, ja sinne saattoi mennä rukoilemaan. Mutta jumalanpalveluksia ei toimitettu, koska lupaa papin palkkaamiseen ei sentään annettu. Eräänä 1930-luvun pimeimmistä vuosista tapahtui, että pääsiäisyönä tuhansia ihmisiä kokoontui pieneen pyhäkköön ja hautausmaalle sen ympärille. Kirkko oli valaistu, ja ihmisillä oli kynttilät käsissään, mutta palvelusta ei voitu toimittaa. Silloin väkijoukosta astui tuntematon mies, meni alttariin, puki ylleen jumalanpalveluspuvun ja lausui alkusiunauksen. Luultavasti vainoja paennut pappi, toiselle paikkakunnalle piiloutunut, menneisyytensä kieltänyt. Hänen johdollaan toimitettiin pääsiäisyöpalvelus, jossa tukahdutettu usko ja ilo pääsivät vapaiksi – pariksi tunniksi. Kaikki tiesivät, ettei palvelusta keskeytettäisi, koska kirkko toimi laillisesti, mutta sen päätyttyä pappi pidätettäisiin ja vietäisiin ammuttavaksi. Ylösnousemusilo oli kuitenkin niin suurenmoinen asia, että tuntematon pappi löysi tahdon ja voiman tulla ulos pelostaan ja piilostaan, ja viimeisenä tekonaan hän toimitti pääsiäisyöpalveluksen lahjaksi kirkkokansalle ja Ylösnousseelle. Riemukkaiden pääsiäistervehdysten vielä kaikuessa hänet vietiin, eikä koskaan selvinnyt kuka hän oli ja kuinka hänelle kävi. Hämmästyttävintä on, että tämä tapahtumasarja toistui useana keväänä. Tuntemattomat, pakosalle lähteneet papit olivat valmiita kuolemaan pääsiäisyön tähden. Heidän sisäinen vapautensa voitti hirmuhallituksen terrorin.
Venäjä (Neuvostoliitto)
Äiti Marian kertomus
Maria sairasti pitkälle edennyttä Parkinsonin tautia. Hän ei sairautensa takia kyennyt elämään luostariyhteisössä Venäjän vallankumouksen jälkeisissä kaoottisissa oloissa, ja oli siksi asettunut asumaan iäkkään veljensä kanssa pieneen mökkiin Hatsinan kaupunkiin lähelle Pietaria. Äiti Marian keho oli halvaantunut ja jäykistynyt, ja hänen kasvonsa olivat kuin naamio. Vain toinen puoli hänen suustaan liikkui, ja vaivoin hän pystyi puhumaan. Veli hoiti häntä uskollisesti. Tuhannet kävivät hänen luonaan, koska kivulias sairaus oli antanut hänelle kuuntelemisen ja lohduttamisen armolahjan. Moni koki hänen luonaan ihmeellisen lohdun ja sai rohkeuden kestää koettelemuksia ja sairauksia. Vuonna 1930 äiti Maria ja hänen veljensä pidätettiin syytettyinä ”vastavallankumouksellisesta propagandasta”, joksi murheellisten lohduttaminen katsottiin. Vanhat sisarukset muodostivat syytteen mukaan kahden hengen ”vastavallankumouksellisen organisaation”. Sairas reväistiin vuoteestaan lattialle ja heitettiin kuorma-auton lavalle. Kuukauden kuluttua kyselijöille ilmoitettiin, että hän oli ”kuollut sairaalassa”. Ruumista ei ystäville annettu.
Romania
Valeriu Gafencu ja Richard Wurmbrand vankileirillä
Valeriu Gafencu oli romanialainen oikeustieteen ylioppilas. Hän vastusti kommunistivallan hyökkäyksiä ortodoksista kirkkoa kohtaan, ja hänet pidätettiin ja tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön. Hän oli silloin 20-vuotias. Vankeutensa alkuvuosina Valeriu luki läntisen kristikunnan hengellistä klassikkoa Kristuksen seuraamisesta. Hänelle vankilasta tuli luostari, ja hän syventyi raamattuun ja Filokaliaan. Hänen ystävänsä kuvailee vankien elämää: ”Elämä Targu Ocnan vankileirissä oli hyvin hengellistä, kuin heijastus varhaisesta kristinuskosta. Me elimme sydämen rukouksessa. Rakkaus välillämme oli niin voimakasta, ettei meitä ympäröivä terrorikaan sitä hälventänyt. Kaikki oli yhteistä, ja jokainen meistä oli valmis iloiten antamaan toiselle, paitansa, leipänsä ja lääkkeensä, jopa elämänsä. Olimme yksi sielu, yksi tahto, yksi toivo.” (Ioan Ianolide kirjassaan Paluu Kristuksen luo)
Valeriu sairastui vankileirissä tuberkuloosiin. Hän oli jo kuolemaisillaan, kun eräs hänen ystävänsä, joka oli toipumassa samasta sairaudesta, antoi Valeriulle omat antibioottinsa, joita ei muuten ollut saatavilla. Se olisi pelastanut Valeriun hengen. Mutta tämän halu uhrautua lähimmäisen puolesta antoi voiman hämmästyttävään tekoon: Valeriu antoi streptomysiinin toiselle kuolevalle, joka hänen mielestään ”tarvitsi niitä enemmän”. Tämä jäi henkiin ja hän itse kuoli. Lääkkeet sai juutalaissyntyinen protestanttinen pastori Richard Wurmbrand, josta myöhemmin vapaudessa tuli tunnettu toisinajattelija ja uskonnonvapauden puolestapuhuja. Valeriu ja Richard väittelivät joskus teologiasta, mutta Richard totesi: ”Haluaisin päästä taivasten valtakuntaan samasta portista kuin sinä.” Neljäkymmentäyhdeksän vuotta myöhemmin Richard Wurmbrand kuoli samana vuodenpäivänä kuin hänen henkensä pelastanut Valeriu.
Nicolae Steinhardt ja Jumalan anteliaisuus
Nicolae Steinhardt syntyi juutalaisesta suvusta maallistuneeseen älymystöperheeseen; hän oli psykoanalyysin perustajan Sigmund Freudin sukulainen. Hänestä tuli juridiikan tutkija ja kirjailija. Toisen maailmansodan aikana hän joutui juutalaisvainon kohteeksi, mutta selvisi hengissä. Kommunistisessa Romaniassa Steinhardt tuomittiin vuonna 1959 kolmeksitoista vuodeksi vankileirille, kun hän kieltäytyi antamasta väärää todistusta koulutoveriaan vastaan. Vankeuden aikana hän löysi kristinuskon. Vankileirillä protestanttiset, katoliset ja ortodoksiset kristityt lähentyivät toisiaan. Nicolae Steinhardtista tuli ortodoksi, mutta hän kuvaa kastettaan ”ekumeeniseksi tapahtumaksi”. Hän kirjoittaa kirjassaan Onnen päiväkirja:” Menin vankilaan sokeana ja palasin silmät sepposen selällään. Olin hemmoteltu, poispilattu, ja nyt lähden sieltä vapaana omahyväisyydestä, ilkeydestä ja turhamaisuudesta; menin turhautuneena ja lähden onnen tuntevana; menin hermostuneena, ärsyyntyvänä, taipuvaisena tarpeettomaan ja lähden rauhoittuneena; aurinko ja koko elämä tuntuivat merkityksettömiltä, mutta nyt osaan nauttia leivänpalan mausta; lähden ihaillen rohkeutta, arvokkuutta, kunniaa, sankaruutta yli kaiken; lähden rauhassa, rauhassa niitä kohtaan joille olen tehnyt väärin, ystävien ja vihollisten, ja rauhassa itseni kanssa.”
Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti luostarissa, rukoillen, kirjoittaen ja rippilapsia ja pyhiinvaeltajia kuunnellen. Steinhardt puhui jatkuvasti kristinuskon Jumalan uskomattomasta anteliaisuudesta, täynnä armoa ja laupeutta.
”Mitä nykyajan ihminen kaipaa? Hän nääntyy rakkauden ja tarkoituksen puutteeseen.”
”Vain silloin kun teemme hyvää, saavutamme jotain, mitä pahat ihmiset eivät voi saada: rauhaa ja lämpöä.”
”Kristinusko ei tarjoa ihmeellistä pakotietä kärsimyksestä, vaan antaa mahdollisuuden kestää sen.”
”Jumala rakastaa viattomuutta, vaan ei typeryyttä.”
Toimittanut: isä Heikki Huttunen