Uskonnonvapaus Suomessa

Kuusi seitsemästä maapallomme ihmisestä kuuluu johonkin uskontoon ja pohtii perimmäisiä kysymyksiä oman uskontonsa vaikutuspiirissä. Uskonto on keskeinen ihmisen identiteettiä muovaava tekijä.

Uskonnonvapaus on yleismaailmallinen perusoikeus

Uskonnon keskeinen merkitys ihmisen identiteettiä muokkaavana tekijänä on yleisesti tunnustettu asia. YK:n ihmisoikeuksien julistus sisältää ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapauden periaatteen ja korostaa jokaisen oikeutta harjoittaa uskontoa yksin tai yhdessä. Läntisessä maailmassa ihmisen uskomisen vapaus – samoin kuin vapaus olla uskomatta –  on haluttu turvata lainsäädännöllä. Euroopan unioni lupaa kunnioittaa kirkkojen, uskonnollisten yhteisöjen sekä elämänkatsomuksellisten ja ei- tunnustuksellisten  järjestöjen asemaa, eikä unioni puutu siihen asemaan, joka näillä yhteisöillä on jäsenmaiden kansallisessa lainsäädännössä.

 Uskonnonvapaus on kirjattu useimpien maiden valtiosääntöihin valtion erityistä suojelua nauttivana asiana. Näin on menetelty myös Suomessa. Itsenäisen Suomen perustuslakeihin kuulunut hallitusmuoto (1919) sisälsi uskonnonvapauden periaatteen, jonka tarkempi sisältö määriteltiin vuoden 1923 uskonnonvapauslaissa. Se uudistettiin niin, että nykyään voimassa oleva uskonnonvapauslaki astui voimaan 2003. Uusi perustuslaki (2000) sisältää myös uskonnonvapauden periaatteen.

Vapaus uskontoon vai vapaus uskonnosta?

Uskonnonvapauden sisältöä voidaan painottaa kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan korostaa yksilön oikeutta tunnustaa ja harjoittaa uskontoa. Tällöin puhutaan positiivisesta uskonnonvapaudesta eli vapaudesta uskontoon. Toisekseen on mahdollista korostaa myös yksilön oikeutta jättäytyä uskonnollisten yhteisöjen ja niiden uskonnonharjoituksen ulkopuolella. Näin painotettua uskonnonvapautta kutsutaan negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi eli vapaudeksi uskonnosta.

Uskonnonvapaus on yksilön ja yhteisön asia

Edellä kuvatut määritelmät liittyvät yksittäisen ihmisen uskonnonharjoitukseen. Uskonto ei kuitenkaan ole pelkkä yksityisasia. Uskonnon perusolemukseen kuuluu, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja toimivat myös yhteisönä. Siksi uskonnonvapaus ilmenee kulttivapautena eli oikeutena viettää jumalanpalveluksia tai muita uskonnollisia tilaisuuksia. Uskonnonvapauteen kuuluu myös, että uskonnollinen yhteisö saa päättää itse asioistaan, esimerkiksi opista, yhteisön jäsenyydestä ja säännöistä ja pappien tai uskonnollisen johtajien valinnasta.

Kaikki uskonnot ovat sitoutuneet toimimaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Tämän johdosta uskonnolliset yhteisöt joutuvat joskus kirpeästikin kritisoimaan vallanpitäjiä ihmisoikeusloukkauksista tai kyseenalaisista yhteiskuntapoliittisista ratkaisuista. Kun kritiikin takana on yhteisö, ääni tulee paremmin kuulluksi kuin yksittäisen ihmisen mielipide.

Monissa maissa kirkoista on tullut toimijoita, jotka tuottavat merkittävän osan yhteiskunnan tarvitsemista sosiaali- ja terveyspalveluista. Näin kirkot osallistuvat myönteisellä tavalla yhteiskunnan rakentamiseen muiden kansalaisorganisaatioiden rinnalla.

Rituaalien ja lainsäädännön yhteentörmäys

Kulttivapauden ohella uskonnonvapaus sisältää yksilön oikeuden noudattaa uskontonsa tapoja ja rituaaleja. Tämä on alue, jossa uskonnonvapauden täysmääräinen toteuttaminen kohtaa suurimmat hankaluudet. Euroopassa runsaasti julkisuutta saaneet konfliktit ovat liittyneet muslimiväestön rituaalien ja läntisen kulttuuriperinnön sekä oikeusjärjestyksen yhteentörmäykseen. Päivittäisten rukoushetkien viettämisestä, naisten huivin käytöstä j a poikien ympärileikkauksesta on käyty laajaa julkista keskustelua sekä oikeudenkäyntejä.

Usean uskonnon rituaaleihin kuuluvasta ympärileikkauksesta on nykyään olemassa Korkeimman oikeuden ennakkopäätös lokakuulta 2008. Päätöksen mukaan muslimipojan ympärileikkaaminen ei ole ristiriidassa Suomen lainsäädännön kanssa, kunhan toimenpide tehdään asianmukaisella tavalla eli käytännössä koulutetun lääkärin toimenpiteenä. Samaisessa päätöksessä Korkein oikeus otti kantaa myös tyttöjen ympärileikkaukseen. Se ei ole missään olosuhteissa sallittua Suomessa.

Uskonnollisten yhteisöjen yhdenvertaisuus

Eurooppalaisissa valtioissa noudatetaan yleisesti uskonnonvapauden periaatetta. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että valtion suhde kaikkiin alueellaan toimiviin uskonnollisiin yhdyskuntiin olisi samanlainen. Erityisesti silloin, kun maassa on vuosisatojen ajan toiminut kirkko, johon kansalaisten enemmistökin kuuluu, tämä kirkko saattaa nauttia lainsäädännön suomia erityisoikeuksia. Niinpä eri maiden kansallisesta lainsäädännöstä johtuen esimerkiksi luterilaisen kirkon oikeusasema eri maissa on hyvin vaihteleva.

Suomessa valtio tunnustaa erityissuhteensa kahteen uskonnolliseen yhteisöön eli Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Vain nämä kirkot ovat julkisoikeudellisen yhteisön asemassa ja niillä on verotusoikeus. Ratkaisuun päädyttiin itsenäisyyden alkuvuosina käydyn laajan poliittisen keskustelun jälkeen. Perustelut nousivat historiallisesta perinteestä ja silloin vallinneista olosuhteista. Lähes kaikki suomalaiset kuuluivat näihin kirkkoihin, kumpikin kirkko oli vaikuttanut Suomen alueella vuosisatojen ajan, ja kirkkojen sosio-kulttuurinen vaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa oli mittava.

Muut uskonnolliset yhdyskunnat toimivat Suomessa yhdistysten tapaan. Ne ovat rahoittaneet toimintaansa jäsenmaksuilla ja lahjoituksilla. Vuodesta 2008 alkaen yli sadan jäsenen uskonnollisilla yhdyskunnilla on ollut mahdollisuus saada valtionapua. Tässä Suomi liittyy niiden eurooppalaisten valtioiden joukkoon, joissa valtio on ryhtynyt tukemaan taloudellisesti muitakin kuin vanhoja perinteisiä uskontokuntia.

Mika Nokelainen,TT, yliopettaja

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010