Kun usko ajaa maanpakoon

Uskonnonvapaus ei ole itsestäänselvyys. Varovaisten arvioiden mukaan yli 200 miljoonaa kristittyä yli 60 maassa kokee vuosittain vainoa vakaumuksensa tähden. Vainolla on monia muotoja: se voi olla syrjintää ja poissulkemista perheessä tai työpaikalla, väkivaltaa tai sillä uhkaamista, omaisuuden tuhoamista, vangitsemista tai sisäiseen maanpakoon ajamista. Äärimmillään vaino voi johtaa kuolemaan perheen, suvun, maanmiesten tai viranomaisten käsissä. Jos elämä kotimaassa käy mahdottomaksi eikä tulevaisuus näytä voivan tuoda mitään helpotusta, vaihtoehdoksi jää pyrkiä pois maasta, turvallisempaan elämään muualla.

Maherin ongelmat alkoivat henkilökortista

Niinkin arkipäiväinen asia kuin henkilöllisyyskortti voi johtaa maastapakoon. Egyptiläinen kristinuskoon kääntynyt nyt 59-vuotias Maher El-Gohary halusi muuttaa henkilökorttiinsa merkityn uskonnon muslimista kristityksi. Sellainen ei ollut lain puitteissa mahdollista. Maher ryhtyi poikkeukselliseen oikeustaisteluun, jonka seurauksena viranomaiset pidättivät ja pahoinpitelivät hänet. Äärimuslimit uhkasivat tappaa hänet, joten Maher ei voinut käydä töissä, sillä tapaus oli saanut paljon julkisuutta ja kaikki tunsivat hänen kasvonsa. Isä ja tytär joutuivat piileskelemään ja vaihtamaan asuinpaikkaa jatkuvasti. Viranomaiset eivät tarjonneet suojaa. Päinvastoin, he painostivat häntä luopumaan uskostaan, mutta eivät päästäneet häntä myöskään poistumaan maasta ja takavarikoivat hänen passinsa. Yli kahden vuoden piileskelyn jälkeen, Egyptin vallankumouksen aiheuttaman sekasorron turvin, Maher ja Dina-tytär onnistuivat pakenemaan Syyrian kautta Ranskaan, josta he ovat hakeneet turvapaikkaa.

Said Musas pakeni kuolemaa

Said Musasta (47), kuuden lapsen isästä, tuli pakolainen kun kävi ilmi, että hän oli kääntynyt islamista kristinuskoon. Said harjoitti uskoaan salaa, kuten muutkin Afganistanissa asuvat islamista kristinuskoon kääntyneet. Toukokuussa 2010 paikallinen televisiokanava julkaisi videon, jossa afganistanilaiset kristityt ovat yhdessä koolla. Said oli heidän joukossaan. Videosta heräsi valtava kohu ja islamin hyljänneille vaadittiin kuolemaa. Eräs parlamentin jäsen esitti, että kaikki islamista kristinuskoon kääntyneet pitäisi teloittaa. Said pidätettiin. Hänen perheensä pakeni välittömästi maasta, samoin monet muut kristinuskoon kääntyneet. Vankilassa Said koki monenlaista väkivaltaa, häntä pilkattiin, hän ei saanut nukkua ja häntä vaadittiin kieltämään uskonsa teloituksen uhalla. Kansainvälinen painostus johti lopulta yhdeksän kuukauden vankeuden jälkeen vapautukseen. Hänet kuljetettiin välittömästi pois maasta, sillä Afganistaniin jääminen olisi tiennyt kuolemaa. Maanpaossakaan hän ei ole täysin turvassa, joten Saidin tämänhetkistä asuinmaata ei kerrota.

Helen vangittiin ilman oikeudenkäyntiä

Monissa maissa lakiin on kirjattu oikeus uskonnonvapauteen. Viranomaiset vakuuttelevat, että uskontoon perustuvaa vainoa ei ole ja maassa on jopa joitakin ”virallisia”, eli viranomaisten hyväksymiä, kirkkoja tai seurakuntia tukemassa illuusiota uskonnonvapaudesta. Käytännössä uskonnonvapaus voi silti olla ankarasti rajoitettua. Tällainen on tilanne esimerkiksi Eritreassa. Helen Berhane (38) kävi virallisesti hyväksytyissä seurakunnissa, mutta osallistui lisäksi rekisteröimättömän seurakunnan ja soluseurakunnan toimintaan, sillä niissä sai puhua, rukoilla ja laulaa vapaasti. Laulaminen oli Helenelle rakasta ja hän olikin maassaan melko tunnettu kristillisistä lauluistaan. Hän oli ollut pidätettynä aiemmin ja tuolloin häntä oli vaadittu lopettamaan kaikki kristillinen toiminta, myös laulaminen. Helen ei voinut suostua sellaiseen. Toukokuussa 2004 hänet pidätettiin ja vangittiin, kun hän oli koolla yhdessä joidenkin muiden nuorten uskovien kanssa. Häntä ei koskaan syytetty virallisesti mistään, joten oikeudenkäyntiä ei pidetty. Seuraavat lähes kaksi ja puoli vuotta hänen vankilansa oli Mai Serwan sotilasleiri, jossa sadoilla hänen kaltaisillaan vankisellinä toimivat metalliset laivauskontit. Ravinto oli huonoa hygieniasta puhumattakaan. Kontit olivat talvella jäätävän kylmiä ja kesällä polttavan kuumia. Sairaanhoitoa ei ollut. Heleniä painostettiin luopumaan uskostaan, mutta hän ei suostunut, joten häntä hakattiin ankarasti. Helenin vammat olivat niin pahoja, että vankilaviranomaiset pelkäsivät hänen kuolevan heidän käsiinsä – kuten monille oli käynytkin, joten Helen lähetettiin kotikaupungissaan Asmarassa sijaitsevaan sairaalaan. Sieltä hänet vapautettiin kotihoitoon, mutta hän oli jatkuvan silmälläpidon ja seurannan kohteena. Helenin terveys ei olisi kestänyt enää uutta vangitsemista, joten hän joutui tekemään raskaan päätöksen ja pakenemaan maasta. Myöhemmin hänen tyttärensä suoritti hengenvaarallisen pakomatkan aavikon poikki äitinsä luo Sudaniin. Sielläkään he eivät olleet turvassa, sillä Eritrean viranomaiset olivat saneet selville Helenin ja hänen tyttärensä olinpaikan ja soittelivat heille päivittäin uhkaavia puheluita. Lopulta Helenin onnistui saada turvapaikka Tanskasta, jossa hän nyt asuu tyttärensä kanssa.

Maher ja Dina El-Goharyn, Said Musan ja Helen Berhanen kohtalot eivät suinkaan ole poikkeuksellisia. Heidän kertomuksensa osoittavat, että maastapakoon ei päädytä kevein perustein. He kuuluvat myös harvoihin onnekkaisiin, sillä heille tarjottiin turvapaikka synnyinmaan ulkopuolelta ja sen myötä mahdollisuus uskoa vapaasti. Enemmistö vainoa kokevista ei voi tai halua lähteä pois kotimaastaan, jääden elämään jatkuvassa vaarassa joutua pahoinpidellyiksi, vangituiksi ja jopa surmatuiksi.

Katja Bågman
Stefanus-Lähetys ry – Marttyyrien Ääni

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010