Lilly Millner odottaa kirjettä. Aivan lähipäivinä postin pitäisi tuoda virallinen kirje Liettuasta, jossa kerrotaan, kuinka vanha Millner on. Tähän asti hänen syntymäpäivänsä on ollut 30.3.1930, koska se on niin helppo muistaa. Takeltelu oli hengenvaarallista, kun valehteli keskitysleirin kirjureille.
Kun kirje saapuu, Millner nuorentuu muutaman vuoden. Keskitysleirillä lapset tapettiin heti, joten äiti väärensi tyttärensä syntymäajan. Ratkaisevassa links-rechts-jonossa Lillylle pantiin korkokengät ja korkea hiusnuttura. Lillylle kävi hyvin: hän pääsi keskitysleiriin.
Millner istuu kauniissa kodissaan Helsingin Munkkiniemessä ja näyttää päälle päin aivan tavalliselta munkkiniemeläisrouvalta. Varubodenin jonossa kukaan ei arvaisi, että Millner on elämän varjoisalla puolella käynytkään. Tuttavienkin on sitä vaikea muistaa, sillä Millner tunnetaan iloisena Lillynä, joka hymyilee, puhuu aurinkoisista asioista ja kerää ympärilleen kauneutta.
Nuorena tyttönä Lilly näki niin paljon pahuutta ja rumuutta, että nyt hän haluaa ympäröidä itsensä vain hyvillä asioilla, kuten musiikilla ja kuvataiteella. Mitään sotia tai juutalaisvainoja sivuavaa hän ei voi katsoa, ei edes väkivaltaisia tv-sarjoja. Saksan kieli ja pitkävartiset saappaat aiheuttavat hänessä äkillisen pahoivointireaktion.
Yhä vielä, 53 vuotta sen jälkeen kun venäläiset tulivat ja vapauttivat Lillyn, muistot ruhjovat.
Kivettynyt aika
Valokuvassa pyöreäposkinen tyttö katsoo kirkkain silmin tulevaisuuteen. Kaikki on vielä hyvin. Itsenäinen Liettua kehittyy 1930-luvulla kohisten, ja kehityksen kärjessä on maan suuri juutalaisvähemmistö. Rosenbaumit ovat vauraita yrittäjiä. Venäjänjuutalainen isä Jehuda Rosenbaum omistaa alumiinitehtaan ja pyörittää sivussa pankkiiritoimintaa: nuoressa maassa on tilaisuuksia joihin tarttua. Liettualaissyntyinen Anna Rosenbaum tunnetaan Liettuassa köyhien ja sairaiden auttajana. Perheellä on suuri asunto Kaunasin keskustassa, oma auto ja komea kesähuvila. Isoveli Moses käy koulua ja soittaa konservatoriossa, Lilly on Kaunasin juutalaisessa lastentarhassa. Lauantaisin perhe käy synagogassa ja sen jälkeen Kapulskyllä syömässä leivoksia. Leivokset ovat ihania, mutta äiti pitää huolen siitä, ettei Lilly syö liikaa. Lilly tanssii baletissa ja tanssijan on oltava ilmava.
Millner muistaa kesän ja leivoksen maun, mutta sen jälkeen laskeutuva musta pimeä on kuin kauhun kivettämää aikaa, jonka läpi voi kulkea vain pienenpienin askelin. Ensin tulivat neuvostoliittolaiset, kesällä 1940. He tekivät listan Liettuan kapitalisteista ja lähettivät heidät junalla Siperiaan. Kenestäkään lähteneestä ei ole sen jälkeen kuultu. Rosenbaumitkin olivat listalla, mutta isä sai suhteillaan perheen pelastetuksi.
Saksalaiset vyöryivät Liettuaan 24.6.1941. Samana päivänä käynnistyi juutalaisten joukkoteurastus, jossa innokkaimpina riehuivat puna-armeijaa metsiin paenneet liettualaispartisaaanit. Parissa päivässä murhattiin tuhansia juutalaisia puukoin, kirvein ja saksalaisten tehtävään tarjoamin asein. Joukkomurhassa kunnostautuneita liettualaisia pestattiin myöhemmin suurin joukoin keskitysleirien vartijoiksi Liettuaan ja ympäri natsien miehittämää Eurooppaa.
Alkupäivien joukkomurhista pelastuneet juutalaiset suljettiin gettoihin. Rosenbaumit päätyivät Slobodkan gettoon, jonne suljettiin 35 000 Kaunasin juutalaista. Aluksi elämä getossa näytti jatkuvan, mutta saksalaisten ja heidän liettualaisten apureidensa väkivalta yltyi koko ajan.
Rosenbaumin sukua kesämökillä ennen sotaa. Lilly istuu pallon kanssa
äitinsä sylissä. Kuvan kesän viettäjistä yhdeksän kuoli juutalaisvainoissa.
Jokapäiväinen raakuus
Alle 10-vuotiaana Lilly joutui todistamaan omin silmin murhia, raiskauksia ja julmaa nöyryyttämistä. Hän näki, kuinka saksalaissotilas murskasi pienen lapsen kallon seinää vasten ja kuinka lapsen äiti epätoivoissaan tappoi itsensä syöksymällä pää edellä samaan seinään. Raakuudesta tuli jokapäiväinen asia ja kuolemasta väistämätön kohtalo, jonka lapset tiesivät itseäänkin odottavan.
Kun neljä saksalaissotilasta ilmestyi ovelle hakemaan Jehuda-isää ”kuulusteluihin” perhe tiesi, mitä oli edessä. Epätoivoinen äiti yritti turhaan lahjoa sotilaat kultakellolla. Loput perheen arvotavarat äiti kaivoi maahan suuren puun alle. Hän osoitti paikan Mosekselle ja Lillylle. Jos joku selviäisi hengissä, hän voisi palata hakemaan omaisuuden.
Getossa juutalaiset jatkoivat sinnittelyään mielivaltaisen terrorin armoilla. Toistuvat massamurhat perusteltiin aina näennäisen rationaalisesti. Esimerkiksi 700 vanhan naisen joukkoteloituksen selitettiin johtuvan siitä, että getossa oli ammuttu erästä saksalaissotilasta kohti. Myöhemmin saksalaiset pyysivät juutalaisraadilta anteeksi. Kyseessä olikin ollut vahingonlaukaus sotilaan puhdistaessa asettaan. Slobodkan geton 35 000 juutalaisesta oli sodan jälkeen hengissä vain muutama sata.
Kuolemanleiri Stutthof
Moses-veli lähetettiin Dachaun keskitysleirille, jossa saksalaissotilas ampui hänet juuri ennen sodan loppumista rangaistukseksi siitä, ettei Moses ollut tervehtinyt sotilasta hattuaan nostamalla. Kesällä 1944 tuli Annan ja Lillyn vuoro. Heidät kuljetettiin junalla Stutthofin keskitysleirille Puolan ja Saksan rajalle.
Kuoleman katku kohosi yötä päivää Stutthofin upouudesta krematoriosta. Leirin nuorimpiin kuulunut Lillykin joutui kerran kuoleman jonoon, mutta vain muutamaa metriä ennen kaasukammiota luottovankina toiminut Rosenbaumin perheen entinen lastenhoitaja työnsi tytön joukosta ja pelasti hänen henkensä.
Puna-armeijan lähestyessä puolikuolleet vangit pakotettiin viimeiselle kuolemanmarssille länteen. Rääsyläisten joukko vaelsi paljasjaloin 300 kilometriä lumihangessa Hinowiin, jossa heidät oli tarkoitus lastata proomuihin ja hukuttaa. Uupuneet ammuttiin matkan varrelle. Lilly ja Anna hoippuivat perille, mutta viimeisenkin ruokapalansa tyttärelleen antanut äiti oli niin heikko, että kuoli nälkään vain muutamaa tuntia ennen vapauttajien tuloa.
”Muistan kuinka vartijat laittoivat köyden äidin kaulaan ja vetivät hänen ruumiinsa tunkiolle, jonne he sen jättivät. Sitten tuli täysin hiljaista. Yhtäkkiä ovi avautui ja näimme täysin vieraita kasvoja. Sen jälkeen menetin tajuntani.” Neuvostojoukkojen tullessa Lilly painoi 16 kiloa.
Painajaisten hyökkäys
Sodan jälkeen Lilly pääsi vuodeksi toipumaan neuvostoliittolaiseen parantolaan. Sieltä hänet siirrettiin Punaisen ristin leirille Sveitsiin, jonne kodittomia juutalaisia ympäriltä Eurooppaa kerättiin. Lillyllä oli jo matkalippu Exodus-laivalla Israeliin, kun Sveitsiin tuli tieto siitä, että Lillyn Suomessa asuva täti halusi adoptoida orpolapsen.
Lilly päätyi Suomeen, meni naimisiin, sai kaksi lasta, erosi, teki monenlaisia töitä, jäi eläkkeelle, mutta on öisin yhä kuolemanleirillä. ”Vähän aikaa sitten näin unta isästäni. Unessa minä toivoin, että isä ottaisi minut syliin, mutta hänellä oli kädet selän takana ja hän käveli takaperin kauemmas minusta. Joskus herään keskellä yötä painajaiseeni ja ajattelen, että kaikki se kamala olikin vain unta. Mitään niin pahaa ei ole voinut oikeasti tapahtua. Joskus minuun iskee valveillakin outo epätodellisuuden tunne, koska normaalissa elämässä ihminen saa murhasta tuomion, mutta näistä murhista niin moni selvisi ilman minkäänlaista rangaistusta.”
Painajaisen hyökätessä Millnerin ainoa pakopaikka on maalaaminen. Hän hakee pienillä kärryillä rantakiviä Munkkiniemen rannasta ja maalaa kiville käpälät ja kissan naaman. Osan kissakivistä Millner on myynyt ja loput vaanivat kotona sohvien ja pöytien alla. Kalliina aarteena Kaunasin ajoilta on säilynyt Jehuda-isän kaksi taidokasta lyijykynäpiirustusta ja muutamia rispaantuneita valokuvia Helana-tädin albumista.
Vihreällä vuorella suuren puun alla ehkä yhä odottavaa korulipasta Lilly Millner ei ole lähtenyt etsimään. ”Tyttäreni on ehdottanut, että kävisimme yhdessä katsomassa, ovatko korut tallella, mutta minä en voi enää koskaan palata Liettuaan.”
Liettualaisten julmuus
Millnerin mukaan liettualaiset olivat usein vielä saksalaisiakin julmempia. ”Saksalaiset sanoivat, että liettualaiset olivat liian kovia, koska he halusivat viedä juutalaisten omaisuuden. Suurin osa sukulaisistani tapettiinkiin siihen paikkaan, ei heitä edes viety leireille.” Millner muistaa, kuinka liettualaiset kerääntyivät seuraamaan juutalaisten kulkueita ja nöyryyttämistä. Monet sylkivät tai kivittivät vainottuja. Suuri osa leirien komentajista oli liettualaisia.
”Liettualaiset kivittivät juutalaisia jo ennen kuin saksalaiset tulivat. Kun saksalaiset etsivät juutalaisia, liettualaiset ilmiantoivat piileskelijät. Antisemitismi oli hyvin vahvaa.” Sodan aikana tapettiin 28 Lillyn sukulaista, joista useimmat olivat varakkaita. Kun neuvostoliittolaisten viemää omaisuutta alettiin Liettuassa palauttaa entisille omistajilleen, Millner päätti yrittää selvittää Liettuan suurlähetystön kautta mahdollisuuksia saada edes jotain sukunsa omaisuudesta takaisin. Suurlähetystöstä vastattiin, ettei omaisuutta palauteta kuin Liettuan kansalaisille. Kotitalo Kestuchokatu 38 Kaunasin keskustassa on yhä pystyssä. Liettuassa käyneet matkailijat ovat lähettäneet talosta kuvan, joka on Millnerin albumissa. ”Haluaisin omaisuuttani takaisin, jotta minulla olisi varaa ostaa pieni asunto Israelissa, jossa Sulamit-tyttäreni asuu.”
Millner ihmettelee sitä, miten suuri ero on balttien ja suomalaisten suhtautumisessa juutalaisiin. ”Olen ollut Suomessa 50 vuotta, eikä sinä aikana kukaan ole sanonut minulle mitään ikävää juutalaisuudestani. Sen sijaan Baltiassa antisemitismi jatkuu yhä.” Haastattelupäivänä räjäytettiin Riian synagoga.
Sattuman kauppaa
Millner ei enää usko Jumalaan eikä kohtaloon. Hän uskoo vain nykyhetkeen ja sokeaan sattumaan. Leirillä upseerin peukalon liike erotti elämän kuolemasta, ja sodan jälkeenkiin tulevaisuus oli sattuman kauppaa, kun Lilly laski tulevaisuuttaan enttentetten Israelin, Amerikan, Meksikon ja Suomen välillä.
”Mikään ei saa minua uskomaan Jumalaan tai ihmisen hyvyyteen. Olen nähnyt niin paljon pahuutta, etten voinut edes kuvitella, että sellaista pahuutta olisi olemassa. Nyt uskon vain tähän hetkeen, en mihinkään muuhun. Iloitsen siitä, että olen terve, ja tyydyn siihen, mitä minulle on elämässä jäänyt.”
Millnerin lapset ovat uskoneet, ettei äiti itke lainkaan, mutta joskus äiti itkee. Viime vuonna Millner kävi Tel Avivin diasporamuseossa, jossa pyritään Steven Spielbergin sponsoroimassa projektissa keräämään tiedot kaikista holokaustin eloonjääneistä. Millner kävi jättämässä museoon omat henkilötietonsa.
”Kun museon rouva näytti minulle tietokoneelta sukulaiseni nimet ja jokaisen kohdalla luki nimen perässä ’dead’, silloin minä rupesin itkemään. Tyttäreni ei ollut koskaan nähnyt minun itkevän, joten hän kuvitteli minun saaneen jonkin sairauskohtauksen ja alkoi huutaa apua. Myöhemmin hän kertoi kaikille hyvin hämmästyneenä: ’Voitko kuvitella, äiti itki!’”
Julkaistu Suomen Kuvalehdessä no 15-16 1998. Toim. Saska Snellman.
Lähde: http://www.hum.fi/eloonjaaneet-kertovat/lilly-millner/