Maahanmuuttoviraston näkökulma

Uskonnolliset vainot ovat vanhaa perua. Nykyaikainenkin turvapaikkaoikeus perustuu tärkeältä osaltaan kansainvälisen suojelun periaatteeseen uskonnosta johtuvan vainon varalta.

Vainon käsite on alun perin tarkoittanut rodullista ja uskonnollista vainoa, joita on ollut usein vaikea erottaa toisistaan: juutalaiset ja muslimit (”maurit”) karkotettiin Espanjasta uuden ajan alussa, Augsburgin uskonrauhan (1555) periaate ”Cuius regio, eius religio” ja 30-vuotinen sota hakkapeliittoineen ajoivat vähemmistöjä maanpakoon eri puolilta Saksaa, purjelaiva Mayflower kuljetti puritaaneja Amerikkaan (1620), Nantesin ediktin kumoaminen (1685) hajautti yritteliäät hugenotit Ranskasta eri puolille Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa, Suomeenkin muutti vallooneja samaan aikaan kun Suomesta ortodoksiset karjalaiset pakenivat Ruotsin valtaa itään Tverin alueelle... Valistusajan liberalismi heikensi uskonnollista vainoa, mutta pian Euroopan valtiollisia rajoja oikaistiin ”etnisillä puhdistuksilla” ja aristokraatteja syötettiin giljotiiniin: nationalismi ja sosialismi kohdistivat vainoa (äidinkieleen perustuvan) kansallisuuden tai yhteiskuntaluokkaan kuulumisen perusteella.

Mustanmeren ympäristössä joukkomurhat ja väestönvaihdot ulottuivat lähes katkeamattomana ketjuna 1820-luvulta 1950-luvulle saakka, jättäen perinnöksi kroonisia konflikteja Kosovosta Karabahiin ja Krimiltä Kyprokselle. Samanaikaisesti Venäjän pogromit ja kansallissosialistinen rotuoppi tuhosivat Euroopan juutalaisväestön, josta osa pelastui Lähi-itään, mutta Palestiinan arabiväestön kustannuksella. Maailman ensimmäinen pakolaisvirasto perustettiin Turkissa 1860-luvulla Kaukasuksen pohjoispuolelta karkotettujen tsherkessien asuttamiseksi. Puoli vuosisataa myöhemmin Kansainliitto ryhtyi järjestelemään pakolaisasioita ja 8.12.1949 perustettiin UNRWA sekä 14.12.1950 UNHCR Yhdistyneiden kansakuntien alaisiksi pakolaisjärjestöiksi (UNRWA keskittyy palestiinalaispakolaisiin, UNHCR muihin pakolaisiin). Geneven pakolaissopimus määritteli 28.7.1951 pakolaisuuden perusteeksi pelon joutua vainotuksi "rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta" (Ulkomaalaislain 87 §:ssä rotu on vaihtunut ”alkuperäksi” ja ”yhteiskuntaluokka” väljemmäksi ”yhteiskunnalliseksi ryhmäksi”).

Uskonto on sekä historiallisesti että kansainvälisoikeudellisesti yksi ensimmäisiä vainon perusteita. Uskonnollista vainoa esiintyi jo silloin kun poliittisella vainolla tarkoitettiin vasta hallitsijoiden ja hallitsijaperheiden syrjäyttämistä ja salamurhia. Viimeiset 200 vuotta Länsi-Euroopassa on kuviteltu uskonnon menettävän yhteiskunnallista merkitystään politiikalle, mutta viimeistään Pohjois-Irlannin konflikti ja Bosnian sota osoittivat, että edelleenkin monin paikoin uskonto jakaa ihmisiä armottomammin kuin poliittinen mielipide tai mikään muu vainon peruste.]

Tämän päivän maailmassa uskonnollinen ja poliittinen vaino korreloivat toki vahvasti keskenään.

Yhdysvaltain ulkoministeriön vuotuisen uskonvapausraportin (International Religious Freedom Report, julkaistu viimeksi 13.9.2011) mukaan uskonnollista vainoa esiintyy usein maissa, jotka tunnetaan myös poliittisesti epävapaina (esimerkiksi Freedom House -ihmisoikeusjärjestön vuosiraporttien luokittelussa). Viime aikoina nämä maat ovat olleet tyypillisesti ateismiin (politiikassaan kommunismiin) tai islamiin (politiikassaan islamismiin) nojautuvia maita, jotka suhtautuvat yhtä epäluuloisesti kaikkiin valtion virallisista opeista poikkeaviin uskontokuntiin, puolueisiin tai näiden yksittäisiin jäseniin.

Erityisesti uskonnonvapautta mittaavat International Coalition for Religious Freedom (ICRF), The Pew Forum ja Open Doors ovat luetelleet maailman pahimpia uskonnollista vainoa harjoittavia maita ja ovat yksimielisiä siitä, että yhdeksän pahimman joukkoon kuuluvat Saudi-Arabia ja Uzbekistan – nämä muslimimaat ovat kuitenkin hyvin erilaisia: Saudi-Arabian wahhabilainen monarkia ja Uzbekistanin brezhneviläinen nomenklatura vainoavat kansalaisiaan muunkin kuin uskonnon perusteella.

Samaa voisi sanoa Kiinasta ja Pohjois-Koreasta, jotka sallivat poliittisesti harmittoman ja näytösluonteisen uskonnonharjoituksen. Somalia on ollut 20 vuotta hajalla kun taas Iranissa on vielä pidempään odotettu vallankumousta.

Burman (Myanmar) ja Malediivien politiikka on viime aikoina kokenut mullistuksia, jotka eivät johdu uskonnosta, mutta usein uskonnolliset vähemmistöt ovat altteimpia kärsimään kaikesta yleisen järjestyksen heikentymisestä – joskus ne jopa pelkäävät demokratiaa. Monissa arabimaissa viime vuosi lisäsi poliittista vapautta, mutta vaaransi kristillisen väestönosan turvallisuutta lyhyellä aikavälillä. Aika näyttää, takaako demokratia pitkällä aikavälillä vähemmistöillekin turvallisemman elämän kuin vähemmistöjen uhanalaisuutta hyödyntävä diktatuuri. Usein uskonnollista vainoa eivät harjoita hallitukset, vaan sisällissotaa lietsovat voimat, yksityiset kiihkoilijat, kateelliset naapurit ja helppoja uhreja väijyvät tavalliset rosvot. Eivät ainoastaan Nigerian muslimit, vaan myös Intian Karnatakan hindut ovat viime vuosina syyllistyneet väkivaltaisiin mellakoihin kristittyjä vastaan.

Monissa Aasian maissa kristityt ovat suurin tai kansainvälisissä joukkoviestimissä tunnetuin uskonnollinen vähemmistö, joten vaikuttaa siltä kuin kristittyjä vainottaisiin muita enemmän. Silloin kuitenkin unohtuu Falun Gong, jota Kiinassa vainotaan enemmän kuin uiguurimuslimeja, tiibettiläislamoja saati kristittyjä.

Uskonnollinen vaino on Geneven pakolaissopimuksen mukainen turvapaikkaperuste ja siihen ovat usein vedonneet mm. iranilaiset turvapaikanhakijat, joiden joukossa on ollut ainakin islamilaisiin lahkoihin kuuluvia, kristinuskoon kääntyneitä muslimeja, bahaiuskoisia ja zarathustralaisia. Kristityt eivät siis ole yksin. Heitä vainotaan samoin perustein kuin muidenkin uskontojen tunnustajia. Monissa muslimimaissa uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyys on elinikäinen ja ainakaan muslimille ei ole mahdollista laillisesti vaihtaa yhdyskuntaa. Uskonnosta seuraa erilaisia oikeuksia, esimerkiksi kristityille Pakistanissa oikeus valmistaa alkoholia, Iranissa kiintiöedustus parlamentissa, Egyptissä kasvattaa sikoja ja monissa muslimimaissa (kuten Israelissakin) vapautus asevelvollisuudesta. Toisaalta uskonnosta (kuten sukupuolestakin) seuraa oikeuksien ohella rajoituksia esimerkiksi kelpoisuuteen valtion virkoihin. Erityisen tukalaa on avioituminen yli uskontorajojen silloin kun laki ei tunne siviilivihkimistä eivätkä uskonnolliset yhdyskunnat siunaa seka-avioliittoja. Länsimaista avoliittoa paheksutaan ja joissakin maissa siitä voi seurata haureussyyte. Joskus avioliiton tai -eron voi laillistaa ulkomailla. Myös perintöoikeus kohtelee eriarvoisesti eri uskontokuntaan kuuluvia.

Suomessa ei ole tilastoitu sitä, millä perusteella turvapaikka haetaan tai myönnetään. Tilastointi olisi vaikeaa jo senkin vuoksi, että uskonto on usein vain yksi useammasta vainon perusteesta ja nousee muiden edelle vasta kun kielteisestä päätöksestä valitetaan hallinto-oikeuksiin.

Vuonna 2011 Suomesta haki turvapaikkaa vain yksi saudiarabialainen ja kaksi uzbekistanilaista. Monista uskonnollista vainoa harjoittavista maista ei tullut ainuttakaan turvapaikanhakijaa. Eniten kristilliseen vakaumukseen vedonneita lienee ollut 125 iranilaisen joukossa, mutta heillä on ollut monia muitakin vaikeuksia Iranissa. Heidän toiveikkuuttaan lisäsi Korkeimman hallinto-oikeuden 13.1.2012 tekemä vuosikirjapäätös, jonka mukaan homoseksuaalit muodostavat yhteiskunnallisen ryhmän, eikä heitä voi vaatia salaamaan sukupuolista taipumustaan. Taustalla oli Britannian korkeimman oikeuden samanlainen päätös 10.7.2010. ”Yhteiskunnallinen ryhmä” on uskontoakin hankalampi vainon peruste. Kolmannes maailman maista kriminalisoi homoseksuaalisuuden (kuten Suomikin vuoteen 1971 asti), mutta vielä useampi kieltää yliaktiivisen heteroseksuaalisuudenkin. Iranissa miehet saavat kävellä kadulla käsikkäin, mutta mies ja nainen eivät. Iranissa rangaistaan myös julkisesta juopumuksesta ja Singaporessa purukumin syljeskelystä raipoilla tai kepillä. Monissa maissa rangaistukset voivat olla ankaria erilaisista asioista, joista Euroopassa ei piitata.

Turvapaikkapäätöksen teossa uskonnollisesti vainotuille on useita ongelmia:

Ensinnäkin ulkopuolisen voi olla vaikea todeta uskonnollisen vakaumuksen sen enempää kuin sukupuolisen suuntautuneisuuden vilpittömyyttä, varsinkin jos turvapaikanhakija kertoo salanneensa sen kotimaassaan tai ”kääntyneensä” vasta Suomessa. Väärinkäytökset pitäisi jotenkin estää.

Toiseksi maailmassa on muitakin uskontoja kuin Suomessa rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat, joihin lukeutuvat mm. Totuuden ystävät, Sri Caitanya Sangha ja Kimbangun kirkkokunta (5 jäsentä).

Korkein hallinto-oikeus hylkäsi 2000-luvun alussa Suomen vapaan wicca-yhdyskunnan rekisteröintihakemuksen, mutta tarkoittaako se, ettei noidalle voi antaa turvapaikkaa? Afrikassa noidat kuten albiinotkin ovat sekä pelättyjä että uhanalaisia. Myös ateisteille lienee varattava oikeus julistaa uskonnollista vakaumustaan tai sen puutetta. Miten määritellä uskonto niin, ettei se suosi eikä syrji ketään, mutta erottuu poliittisesta vakaumuksesta, elämäntavasta, perheyrityksestä tai jalkapalloseuran faneista?

Kolmanneksi on muistettava, että useimmissa maissa kristityt saavat olla rauhassa niin kauan kuin pysyttelevät hissukseen. Tämä kelpasi 1900 vuotta sitten keisari Trajanukselle, joka kielsi kristittyjen aktiivisen etsimisen ja nimettömiin ilmiantoihin perustuvat syytteet. Hänen ohjeitaan pidettiin pitkään esimerkkinä suvaitsevaisuudesta, mutta nykyisin vaaditaan enemmän. Jos seksi muodostaa niin keskeisen osan ihmisen identiteettiä, että ihmisoikeuksien nimissä sitä pitää saada manifestoida julkisesti, niin toki samaa periaatetta olisi sovellettava uskontoonkin. Kulttuuri ja joskus lainsäädäntökin asettaa kuitenkin kaikkialla maailmassa rajoituksia erilaiselle häiritseväksi koetulle käyttäytymiselle. Suomessakin jumalanpilkasta oli vuoteen 1889 saakka rikoslaissa kuolemantuomio ja uskonrauhan rikkominen on yhä rangaistavaa. Levottomammissa maissa viranomaiset voivat pitää uskonnollista lähetystyötä ja korkean profiilin toimintaa, jopa tietyllä tavalla pukeutumista tai uskonnollisten tunnusten kantamista, arkaluonteisena provokaationa. Jopa Euroopan unionin jäsenmaissa on vaihtelevia käsityksiä siitä, miten avoimesti uskonnollista vakaumustaan saa julistaa julkisilla paikoilla.

Neljänneksi olisi muistettava, että suurimmassa osassa maailmaa suku on ihmiselle välttämätön tuki ja turva. Jos yksilö riitautuu vanhempiensa tai muiden sukulaistensa kanssa, hän ei voi odottaa viranomaisilta suojelua ja sosiaaliturvaa, vaan joutuu oman onnensa nojaan. Sukunsa hylkäämän ihmisen, varsinkin naisen vaihtoehdot ovat vähissä kun jossain pitää asua ja jostain saada elatuksensa. Jos suku suorastaan vainoaa kunniattomasti käyttäytynyttä jäsentään, hän ei ole välttämättä turvassa kotimaassaan sen enempää kuin ulkomaillakaan. Useimmat ihmiset kaikkialla maailmassa rakastavat sukulaisiaan ja yrittävät auttaa heitä vaikeissakin tilanteissa, mutta jotkut suvut ovat toisia julmempia tai voimattomampia. Yleensä kukaan muu kuin turvapaikanhakija itse ei tiedä, mikä on hänen sukunsa asenne ja mahdollisen välirikon todellinen syy. Kodit ovat ahtaita, mutta kotirauhaa kunnioitetaan suuresti, joten Afganistanin ja Pakistanin kaltaisissa maissa ulkopuoliset eivät voi puuttua siihen, mitä ihmiset tekevät kotonaan. Sananlasku ”Kotini on linnani” pätee mitä suurimmassa määrin siellä, missä varsinkin naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiinsa linnoittautuneina turvassa ulkomaailmalta – parhaassa tapauksessa se takaa yksityisyyden suojan, mutta pahimmillaan kodista voi tulla vankila.

Uskonnolliselta vainolta turvapaikkaa hakevat joutuvat alistumaan viranomaisten haastatteluun, jossa hakijan henkilökohtaisen uskottavuuden lisäksi arvioidaan hänen omia kokemuksiaan suhteutettuna yleiseen maatietoon. Vuosikymmenien varrella osa on saanut Suomesta turvapaikan, osa toissijaista kansainvälistä suojelua tai oleskeluluvan muilla perusteilla. Suurin osa kristityistä – kuten muunuskoisistakin – maahanmuuttajista on kuitenkin tullut Suomeen opiskelun, työn tai avioliiton perusteella.

Antero Leitzinger
Tutkija
Maahanmuuttovirasto

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010