Masihin kertomus

Masihin kertomus

Olen Mohammed Masih Rasuli, 21-vuotta. Asuin Ghaznissa Etelä-Afganistanissa isäni, äitini ja pikkuveljeni kanssa kuusivuotiaaksi asti. Minun vanhempani asuivat aiemmin muualla Afganistanissa, mutta he muuttivat Ghazniin pakoon sukulaisiaan, koska halusivat mennä naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa.

Me olimme shiiamuslimeja eli kuuluimme uskonnolliseen vähemmistöön. Isäni kuului myös aseistautuneeseen Harekt Islami Afganistan -ryhmään, joka koostui shiiamuslimeista. Hän lähti tähän ryhmään jo nuorena ja taisteli sen kanssa ensin sodassa Venäjää vastaan. Vuodet 2000–2001 hän taisteli ryhmän kanssa talebaneja vastaan.

Talebanit eivät pidä shiiamuslimeista ja he haluaisivat, että kaikki shiia-afgaanit muuttaisivat maasta pois Iraniin. Talebanit itse ovat wahhabeja, mutta haluaisivat tehdä kaikista afganistanilaisista sunneja, joka on uskonnollinen enemmistöryhmä maassa. Wahhabit ja sunnit rukoilevat Jumalaa eri tavalla kuin shiiat. Oikeasti Talebanit ajattelevat, että vain wahhabit ovat oikeita muslimeja.

Koska isäni oli shiia ja mukana tässä ryhmässä, talebaneja tuli kerran kotiimme ja vei isäni pois. Sen jälkeen emme nähneet häntä, mutta äitini arveli myöhemmin, että isäni kuoli. Isäni kaveritkaan eivät uskaltaneet mennä kysymään asiaa sen tähden, että he pelkäsivät joutuvansa itsekin kiinni. Itse en muista näitä asioita, mutta myöhemmin äitini kertoi, mitä isälleni tapahtui. Olin kuusivuotias, kun isäni vietiin pois. Äitini itki kolme päivää minun ja veljeni puolesta, koska hän pelkäsi, että meidätkin viedään. Lähdimme maasta kolmen viikon kuluttua. Menimme Iraniin koska sen hallitus oli shiia. Halusimme parempaa elämää kuin mitä meillä oli Afganistanissa. Iranissa kukaan ei kysy, oletko shiiamuslimi...

Asuin Iranissa seitsemän vuotta. Maahanmuuttajalle elämä oli kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi koulutus ja lääkärikäynnit olivat todella kalliita. Minä puhuin äitini kanssa ja hän antoi minulle luvan lähteä. Tulin laittoman välittäjän kautta Turkkiin ja sieltä muutaman ystäväni kanssa pienellä veneellä Kreikkaan. Olin silloin ehkä seitsemäntoistavuotias. Asuin Kreikassa kaksi vuotta, mutta en voinut jäädä sinne, koska en saanut sieltä passia itselleni. Minulla ei ollut olemassa mitään asiakirjoja. Iranilainen ystäväni, johon olin tutustunut Kreikassa, kehotti minua tulemaan Suomeen, koska se on hyvä maa. Matkustin Suomeen ilman passia seitsemän eri maan kautta. Matkaan meni kolme kuukautta.

Minä päädyin lopulta Ruotsista Tornion kautta Rovaniemelle, josta löysin poliisiaseman, minne ilmoittauduin turvapaikanhakijaksi. Vuosi oli silloin 2009. Olen toistaiseksi saanut luvan olla Suomessa. Täällä on hyvä olla. Minä toivon, että saisin Suomesta töitä ja ystäviä ja että veljeni voisi myös tulla tänne. En tiedä, missä hän on. Äitini on jo kuollut.

Haastattelija: Niina Tuovinen

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010