Mayerin kertomus

Mayer Franck syntyi Puolassa 22. elokuuta 1928. Hän kasvoi Zgierzin pikkukaupungissa 10 kilometrin päässä Lodzista. Natsi-Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, ja jo muutamaa viikkoa myöhemmin, saksalaisten vallattua Zgierzin, Franckin perhe ajettiin kodistaan ulos muutamassa minuutissa. Toukokuussa 1940 perustettiin Lodzin ghetto. Franckin perhe siirrettiin sinne; matkan he saivat tehdä jalan.

Ghetossa Mayer sai työpaikan turkistehtaassa, aluksi oppipoikana. Tehtaassa tehtiin turkkeja Saksan armeijalle, enimmäkseen vartiomiehille. Seuraavana vuonna Mayerin isä sairastui punatautiin, ja kun mitään hoitomahdollisuuksia ei ollut, hän kuoli. Mayer jatkoi työntekoa entiseen tapaan.

Olemme Mayer Franckin kotona Helsingissä keväällä 2001. Hän ottaa esille holokaustia käsittelevän ”Kertokaa siitä lapsillenne…”-kirjan. Sivun 42 kuvatekstissä kerrotaan, että saksalaiset vaativat yli 65-vuotiaiden ja alle 10-vuotiaiden poistamista Lodzin ghetosta. ”Tämä ei pidä paikkaansa,” sanoo Mayer Franck. Mitään ikärajoja ei ollut. Saksalaiset julistivat n.s. Sperraktionin eli ulkonaliikkumiskiellon. Sitten kaikki komennettiin ulos, ja heidät lajiteltiin ryhmiin. Mayer suljettiin äitinsä ja kahden siskonsa kanssa erääseen rakennukseen. Pikkusisko kysyi äidiltä: ”Äiti, milloin me menemme kotiin?” ”Menemme kohta,” äiti vastasi itkien. Kaikki itkivät. Mayer halusi pois, ja onnistui poistumaan rakennuksta hyppäämällä ikkunasta matalamman siiven katolle ja sitten maahan. Hän piileskeli katuojassa koko päivän, ja kun hän palasi illalla, kaikki olivat poissa. Sen koommin hän ei ole kuullut mitään äidistään ja siskoistaan. Hän oli 14-vuotiaana jäänyt yksin – perheensä ainoana eloonjääneenä.

Mayer pääsi asumaan erään naapurin luokse. Hän oli ollut koulutoveri heidän tyttärensä kanssa, ja tämän vanhemmat adoptoivat hänet. Hän jatkoi työtään turkistehtaassa vuoteen 1944 asti. Silloin tällöin tehtaan seinälle ilmestyi lappuja, joissa määrättiin nimettyjä työntekijöitä ilmoittautumaan poiskuljetukseen.

1944 saksalaiset määräsivät Lodzin gheton lakkautettavaksi, sillä rintama lähestyi idästä. Gheton saksalainen johtaja Hans Biebow piti puheen, jossa hän kertoi järjestäneensä asukkaille paremman leirin. Vapaaehtoisia kehotettiin ilmoittautumaan – päivittäin tarvittaisiin 5.000 lähtijää. Silloin gheton alkuperin 250.000 asukkaasta oli jäljellä vielä 80.000.

(Tätä kertoessaan Mayerille muistuu mieleen, että vastapäätä hänen työpaikkaansa oli lastenkoti, jossa hoidettiin orpolapsia. Eräänä päivänä hän näki, kuinka saksalaiset tulivat ja heittivät lapset hoitajineen kuorma-autojen lavoille. Lastenkoti oli tyhjennetty.)

Ensimmäisinä päivinä vaaditut 5.000 vapaaehtoista kertyi kokoon. Paremman leirin olemassaoloon ei ollut vaikea uskoa, koska huonompia olosuhteita kuin ghetossa ei voinut kuvitella. Mutta sitten vapaaehtoisten joukko ehtyi. Silloin luvattiin kaikille vapaaehtoisille säkki perunoita, ja se tepsi. Heti kun kokoontumispaikka oli täynnä väkeä, kaikki vietiin pois. Perunoita ei näkynyt.

”Silloin tiesimme mistä oli kysymys,” Mayer toteaa. Kaikki yrittivät piiloutua. Se oli aluksi helpompaa, sillä ghetossa oli runsaasti tilaa. Sitten saksalaiset ryhtyivät sulkemaan katuja yhden kerrallaan, ja se joka tavattiin suljetulla kadulla ammuttiin. Öisin oli kuitenkin mahdollista liikkua myös suljetuilla kaduilla.

Mayer ja hänen kolme ystäväänsä piiloutuivat ullakkokerrokseen. He nostivat pois oven ja panivat oviaukon eteen kaapin, jonka takaseinän he irrottivat. Parin päivän kuluttua he lähtivät yöllä etsimään ruokaa, sillä siellä täällä kasvoi kaalia. He keittivät kaalin yöllä mutta eivät tulleet ajatelleeksi, että liesi jäisi lämpimäksi. Seuraavana päivänä saksalaiset tulivat taloon, ja huomasivat että liesi oli lämmin. Sotilaat potkaisivat kaapin oven sisään ja niin piiloutujat olivat paljastuneet.

Auschwitziin

Nyt odotti poiskuljetus tavaravaunuissa. Vaunut olivat täpötäynnä miehiä, naisia ja lapsia. Kukaan ei tuntenut toistaan; kaikki oli yhtä murhenäytelmää. Vaunuissa ei ollut ikkunoita; ainoastaan pienet luukut katon rajassa. Matkaevääksi saatiin vain pala leipää. Matka kesti koko päivän ja seuraavan yön. Kukaan matkustajista ei tiennyt minne matka vei.

Kun juna lopulta pysähtyi, kiipesivät jotkut vaunussa toisten hartioille nähdäkseen luukusta ulos. He näkivät ulkopuolella työskenteleviä vankeja ja kysyivät näiltä minne he olivat tulleet. Heille vastattiin: ”Jättäkää jäähyväiset vaimoillenne ja lapsillenne, sillä kaikki menevät taivaaseen.” He olivat tulleet Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Oli ehkä heinäkuu 1944.

SS-miehet ja -naiset koirineen juoksivat heidän ympärillään. ”Naiset olivat yhtä julmia kuin miehetkin,” Mayer muistelee. Muutaman tunnin kuluttua junan tuhansista matkustajista oli vain noin kymmenesosa jäljellä. Jäljellejääneet miehet kävivät läpi valikoinnin, ja niin oli parisen sataa jäljellä. Suihkun jälkeen oli uusi valikointi. SS-mies kysyi Mayeriltä miksi hän oli niin laiha. ”Olen ollut kovassa työssä,” hän vastasi.

Vangit joutuivat luopumaan kaikesta mukanaan tuomastaan. Heille annettiin toiset vaatteet. Ne jotka olivat nielleet arvoesineitä tai joilla oli kultahampaita määrättiin ilmoittautumaan. Kultahampaat otettiin suusta hohtimilla. Parakissa johon heidät pantiin asumaan he saivat maata lattialla ilman peitettä kuin sillit.

Leiriä ympäröi sähköistetty aita. Aamulla vangit saivat likaista vettä teeksi. Koko päivä oltiin ulkona, satoi tai paistoi. Kylmällä säällä tai sateella he saattoivat olla mahdollisimman tiiviissä joukossa lämmittääkseen toisiaan. Aamupäivällä he saivat kaalivettä, jota kutsuttiin keitoksi. Joka päivä oli katselmus ja valikointi, jossa heikoimmat poistettiin. Sen jälkeen näitä ei enää nähty. Illalla saatiin leipäpala, ja sitten oli aika mennä nukkumaan.

Jonkun ajan kuluttua Mayer siirrettiin n. 40:n nuorukaisen kanssa kuorma-autolla toiseen työleiriin, Tzebiniin, jossa oli kaikkiaan n. 800 vankia, Tsekin, Unkarin ja Puolan juutalaisia. Pommituksessa tuhoutunut öljynjalostamo oli määrä kunnostaa. Heikoimman näköiset vietiin säännöllisesti toistuvilla kuljetuksilla Auschwitziin – kuolemaan. Eräänä päivänä Mayer meni turvonneiden ja visvaisten käsiensä vuoksi sairastupaan. Hänen sallittiin jäädä sinne siksi päiväksi, mutta parin tunnin kuluttua lääkäri, joka muuten oli ystävällinen, hätisti Mayerin ulos. Hän oli saanut tietoonsa, että Auschwitzin kuorma-auto tulisi sinä päivänä. ”Hän pelasti henkeni,” Mayer sanoo.

Mayerin ja hänen tovereidensa tehtävänä oli täyttää kuormalavoja soralla. Kun lavaa tultiin hakemaan sen tuli olla täysi. Syksyn tullen maa jäätyi, eivätkä he enää onnistuneet täyttämään lavaa. Leirin johtaja kutsuttiin paikalle. Hän otti vangit mukaansa ja kutsui kirjurin paikalle. ”Nämä ovat Auschwitziin pyrkijöitä,” hän sanoi. Jonkun ajan kuluttua kuluttua tuli kuorma-auto, ja poislähetettävien vankinumerot ilmoitettiin. Mayerin numeroa ei kuitenkaan kuulutettu. Hän palasi työhön. Nyt oli ehkä joulukuu 1944 ja Mayer oli kesällä täyttänyt 16 vuotta.

Pako

Tammikuussa 1945 venäläiset lähestyivät. 20. päivän tienoilla saksalaiset lakkauttivat leirin ja se tyhjennettiin, ja vangit lähetettiin jalkaisin länteen – kuolemanmarssille. He marssivat syvässä lumessa yön ja seuraavan päivän ilman ruokaa. Illalla heidät oli tarkoitus majoittaa latoon, mutta kaikki eivät mahtuneet. Parin tunnin kuluttua marssi jatkui, taas yön ja päivän.

Kolmen päivän kuluttua alunperin 800:sta oli hengissä 294. Vielä parin päivän marssi ja jälleen vangit majoitettiin latoon. Tällä kertaa kaikki mahtuivat. Aamulla Mayer ja monet muut piiloutuivat olkiin. 12 heistä löydettiin ja ammuttiin. Mayer tunsi kuinka joku koetti saada häntä käsiinsä, mutta hän kaivautui syvemmälle. Kuusi vankia onnistui jäämään olkiin ja he pysyttelivät ladossa koko päivän. Illan tullen he lähtivät ruuan hakuun.

Mayer yöpyi maatalojen ladoissa pari yötä kunnes päätyi maataloon jonka isäntä piilotti hänet. Tämä toi hänelle aina voidessaan jotain syötävää ja antoi hänelle toiset vaatteet. Kun navetan ullakolla kävi liian kylmäksi, hän sai siirtyä sikalaan. Jonkun ajan kuluttua maataloon majoitettiin saksalaisia sotilaita, ja nyt Mayerin oli jälleen piilouduttava ullakolle. Isäntä toi hänelle ruokaa, mutta hänen jalkansa turposivat kylmästä, ja hän oli täpötäynnä kirppuja. Hän makasi ullakolla komeron päällä kuusi viikkoa.

Latoon osui pommi, ja Mayerin oli mentävä takaisin sikalaan. Saksalaiset sotilaat huomasivat hänet, ja upseeri tuli kysymään hänen nimeään. Mayer sanoi keksityn puolalaisen nimen. ”Luulen että hän tiesi kuka olin, mutta hän toi minulle ruokaa.” Mayer meni ulos työskentelemään. Talon pihalla oli koko ajan saksalaisia.

Kaksi päivää ennenkuin venäläiset valtasivat maatalon, sinne tuli joukko Totenkopf-ryhmän SS-miehiä. Mayer keitti ruokaa kun yksi SS-miehistä kysyi hänen nimeään. Hän vastasi jälleen keksityllä puolalaisella nimellä, mutta SS-mies sanoi: ”Sehän on juutalainen nimi.” Kaikki SS-miehet alkoivat tuijottaa Mayeria. ”Nyt tuli loppu,” Mayer ajatteli. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkäpä SS-miehet ymmärsivät että kellot soivat jo heillekin. ”Se oli vain tuuria. Jumala auttoi minua, niin että säilyin hengissä,” Mayer tuumii.

Kun venäläiset valloittivat maatalon, Mayer pyrki heti itään päin siltä varalta, että saksalaiset valloittaisivat sen uudelleen. Hän sai kyydin kärryissä, mutta hänen kuskinsa jätti hänet puna-armeijan komentopaikkaan sanoen napanneensa vakoilijan. Mayeria kuulusteltiin, mutta hänen onnekseen myös kuulustelija oli juutalainen. Muutaman päivän kuluttua hänet vapautettiin, ja hän pääsi Punaisen Ristin hoitoon.

Sen jälkeen hän sai vapaalipun Lodziin, mihin hän jäi vähän yli vuodeksi. ”Juutalaisten elämä sodan jälkeisessä Puolassa oli kuitenkin hirvittävää,” Mayer sanoo. Kukaan Mayerin adoptioperheen perheen jäsenistä ei jäänyt henkiin, mutta ottoäidin veli säilyi elossa. Hänellä taas oli veli Helsingissä, ja tämä tuli Puolaan etsimään sukulaisiaan. Hän halusi että myös Mayer tulisi Suomeen, ja tammikuussa 1947 hän tuli Helsinkiin. ”Siitä asti olen asunut täällä, ja tunnen Suomen kotimaakseni,” Mayer sanoo.

”Tämä on vain osa kertomusta,” Mayer tähdentää. ”Olisi paljon muuta kerrottavaa.”

Mayer Franck kuoli 13. toukokuuta 2012 Helsingissä 83-vuotiaana.

Haastattelu ja valokuva: Risto Nurmela

Lähde: http://www.hum.fi/eloonjaaneet-kertovat/mayer-franck/

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010