Miten voimme auttaa vainottuja?

Miten voimme auttaa vainottuja?

Rooman läpi virtaavassa Tiber-joessa on Isola Tibertina -niminen pieni saari. Saarella on mm. kirkko, joka on omistettu apostoli Bartolomeukselle. Vuonna 2000 Sant'Egidio-niminen suuri ja vaikutusvaltainen katolinen — ja myös ekumeeninen järjestö sai hallintaansa tuon kirkon. Sant'Egidio tekee laajamittaista sosiaalista työtä hätääkärsivien hyväksi sekä Italiassa että muuallakin maailmassa. Järjestö on antanut Pyhän Bartolomeuksen kirkolle myös aivan uuden sisällön. Kirkossa on kuusi sivualttaria, jotka ovat jääneet pois liturgisesta käytöstä. Sant'Egidio on omistanut nuo alttarit eri kirkkoihin kuuluneille kristillisille marttyyreille, jotka 1900-luvulla ovat todistaneet uskostaan ja menettäneet henkensä sen vuoksi. Alttareilla on kuvia tietyistä marttyyreista ja heihin liittyviä esineitä sekä kertomuksia heidän elämästään ja kuolemastaan. Mutta nämä yksittäiset marttyyrit ovat vain esimerkkejä muista heidän taustallaan olevista lukuisista todistajista. Alttarit on omistettu natsismin ja kommunismin vainojen uhreille ja marttyyreille Aasiassa, Afrikassa, Oseaniassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa. 1900-kuku lienee verisin tunnettu vuosisata ja kristittyjen marttyyrien määrä kohonnee yli kymmenen miljoonan. Paavi Johannes Paavali II lausui avatessaan Pyhän vuoden 2000, että 1900-luku osoittaa, että olemme jälleen marttyyrikirkko. Hän sanoi myös: "Marttyyrien muisto ei saa mennä hukkaan, vaan se on pidettävä mielessä ja dokumentoitava. Heistä monien nimet ovat meille tuntemattomia. Joidenkin nimet heidän vainoojansa ovat vetäneet lokaan ja lisänneet marttyyriuteen myös häpeän. Toisten nimet heidän teloittajansa ovat salanneet. Kuitenkin kristityt ovat säilyttäneet muistissa monien heidän nimensä."

Pyhän Bartolomeuksen alttarien tarkoituksena ei ole muistella jatkuvasti epäoikeutta, sortoa, kidutusta ja murhaamista, jotta kannettaisiin jatkuvaa kaunaa vääryydentekijöille tai vannottaisiin heille kostoa. Pikemminkin marttyyrien muistelemisen tarkoitus on herättää ajattelemaan niitä lukemattomia ihmisiä, jotka henkensäkin uhalla ovat uskaltaneet asettua vastustamaan epäoikeutta, valhetta ja sortoa — Herran esikuvan mukaan — tarttumatta itse väkivaltaan.

Katolisen Kirkon Katekismus sanoo marttyyriudesta seuraavaa: "Marttyyrius on jaloin todistus, joka uskon totuuden puolesta voidaan antaa, todistamista kuolemaan asti. Marttyyri todistaa Kristuksesta, joka on kuollut ja noussut kuolleista ja johon hän on rakkauden kautta yhdistynyt. Hän todistaa uskon ja kristillisen opin totuudesta." (KKK 2473) Marttyyrit ovat näin meille suuria rohkeuden ja uskollisuuden esikuvia kristityn elämästä ja he ovat myös meidän esirukoilijoitamme. Toisaalta marttyyrit ovat kuin hätähuuto meille: he ikään kuin kutsuvat meitä tämän päivän kristittyjä katsomaan avoimin silmin kaikkea sitä epäoikeutta, epäinhimillisyyttä ja sortoa, joka tänäkin päivänä on totista todellisuutta monin paikoin maailmaa. He kutsuvat meitä tekemään voitavamme hädän lieventämiseksi. Kuulemmehan lähes päivittäin myös kristittyihin kohdistuneista terroriteoista.

Meillä Suomessa ajatus kristillisestä marttyyriudesta on varmaan siksi jäänyt kaukaiseksi, koska maassamme ei onneksemme ole juurikaan koettu suoranaista kristittyjen vainoa. Kuitenkin meidänkin keskellämme Suomessa elää kristittyjä, jotka ovat paenneet kotimaassaan vallitsevaa vainoa. Heitä ovat mm. irakilaiset ja burmalaiset kristityt. Monissa, pääsääntöisesti islaminuskoisissa maissa, kristityt kärsivät vainosta ja monet joutuvat siksi pakenemaan kotimaastaan. Tilanne on huolestuttava myös monissa mustan Afrikan maissa, kuten osissa Nigeriaa.

Ehkä siitä syystä, että maamme on perin maallistunut, voi saada sellaisen käsityksen, ettei uskonnon vuoksi kärsittyä vainoa aina oteta vakavasti. Ei uskonnonvapauskaan ole mikään itsestäänselvyys, vaan sen puolesta on myös taisteltava ja nähtävä vaivaa. Se on yksilö- ja yhteisötasolla luovuttamaton ihmisoikeus.

voimme tehdä, että uskonnonvapaus voisi toteutua maailmassa paremmin? Varmaankin meidän on aloitettava itsestämme ja kysyttävä toteutuuko se hyvin kaikilta osin omassa maassamme. Varmaan voimme entistä enemmän puuttua selviin uskonnonvapausrikkomuksiin. Meidän on myös hyvä muistaa marttyyreita, jotka uskonnonvapauden puutteen vuoksi ovat menettäneet henkensä. Myös rukous on vahva apu niiden tukena, joiden uskonnonvapautta ei kunnioiteta.

+ Teemu Sippo SCJ
Suomen katolisen kirkon piispa
27.4.2012

Kuva: Heikki Jääskeläinen

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010