Nennen kertomus

Nennen kertomus

Nenne Kafka (os. Schlesinger) syntyi Puolan Kozieglowyssa vuonna 1927. Kaupunki sijaitsee lähellä tuolloista Saksan rajaa. Saksan hyökätessä Puolaan 1. syyskuuta 1939 Schlesingerin perhe pakeni kaupungista, mutta palasi pian takaisin. Silloin kaupunki oli jo saksalaisten valtaama. Heidän palatessaan koti oli pengottu ja tyhjennetty arvoesineistä. Nennellä oli isosisko ja kaksi isoveljeä. Vuoden 1940 alussa veljet lähetettiin keskitysleiriin. Sisko oli jo naimisissa, ja hänellä oli pieni tytär. Vuoden lopussa Nennen isä lähetettiin keskitysleiriin. Kukaan heistä ei säilynyt hengissä natsivallan vuosista. Nennen äiti oli kuollut jo aikaisemmin.

Elokuusta 1945 alkaen Nenne on asunut Helsingissä. Vuoden 1941 alussa Nenne joutui Neusalzin pakkotyöleiriin lähellä Breslauta (nykyistä Wroclawta). Hän teki pakkotyötä lankatehtaassa. Vangit asuivat parakeissa ja saivat äärimmäisen vähän syötävää. Heidät herätettiin aikaisin, järjestettiin luvunottoa varten ja vietiin ryhmissä tehtaaseen.

Työ oli raskasta. Pienimmästäkin rikkeestä rankaistiin. “Emme tienneet mitä ei saanut tehdä, emme edes mitä sai tehdä,” Nenne muistelee. Pesumahdollisuudet olivat liki olemattomat. Se, joka halusi säästyä hengissä ei saanut sairastua, ja jos sairastui, ei kannattanut ilmoittautua sairaaksi, sillä se tiesi kuolemaa. Leirissä oli enimmäkseen nuoria ihmisiä, jotka oli valittu pituutensa vuoksi, koska heidän oli hoidettava kookasta konetta.

Kuolemanmarssi

Tammikuussa 1945 Neusalzin vangit lähetettiin marssille kohti Flossenbürgia Baijerissa. Heitä marssitettiin juuri kohti Dresdeniä, kun kaupunkia kohtasi tuhoisa pommitus. Marssin aikana vankeja kuoli kuin kärpäsiä. Kun vartijoiden silmät välttivät, he saattoivat kerjätä ruokaa, mutta Nenne ei kyennyt siihen. Matkalla yövyttiin ladoissa, jonne tultaessa oltiin läpimärkiä lumessa marssimisen jälkeen. Vaatteet kuivuivat nukkuessa; niitä ei riisuttu yöksi.

Perillä Flossenbürgissa vangit riisuttiin ja he saivat numeron otsaansa. Heidät oli ensin tarkoitus surmata kaasuttamalla, mutta viikon kuluttua he saivat vaatteet ja heidät lastattiin umpinaisiin tavaravaunuihin. “Vaunuissa oli hirvittävää,” Nenne muistaa. “Ilma loppui, monet kuolivat, ei ollut mitään syötävää.”

Noin kolmen päivän matkan jälkeen (“ajasta ei ollut tarkempaa käsitystä, elimme kuin eläimet, huonomminkin”) tultiin Bergen-Belsenin keskitysleiriin. Tuo paikka muodostui Nennen elämän hirvittävämmäksi kokemukseksi. Hänet majoitettiin entiseen ruumishuoneeseen, jossa oli niin ahdasta että piti nukkua istualtaan. Ruumiit siirrettiin telttaan muutama metri ruumishuoneen ulkopuolelle; siinä oli tuhansia ruumiita.

Joka aamu joku oli kuollut. Luvulle pantaessa vangit saivat seistä tiilet kädessä kädet ylhäällä. Syötävää oli tuskin ollenkaan. Toisaalta ei työtäkään juuri teetetty. Vankeusajan loppua kohden työtä kyllä tuli: vangit saivat pareittain raahata ruumiita kuoppiin.

Vapautus

Kun britit vapauttivat Bergen-Belsenin, he löysivät parakeista myrkytettyä leipää. Vangit oli ollut tarkoitus myrkyttää. Heitä kuoli yhä joukoittain joka päivä. Vedenottopaikalle oli kilometrin pituinen jono. Vaatteita ei voinut vaihtaa eikä pestä. Leirin vapautuessa Nenne oli vakavasti sairas; hänellä oli lavantauti. “Jos vapautus olisi viipynyt viikon kauemmin, en olisi säilynyt hengissä,” hän sanoo. Sveitsiläiset lääkärit perustivat tilapäisen sairaalan. 90 prosentilla henkiin jääneistä oli lavantauti. Nenne siirrettiin kasarmiin Belseniin, josta hän kuukautta myöhemmin, 15. toukokuuta 1945 tuli Ruotsiin, Helsingborgiin ns. Bernadotten bussilla. Hänet sijoitettiin läheiseen Ramlösaan karanteeniin.

Ramlösaan tuli päivittäin sionistisen järjestön pioneeri, joka kysyi Nenneltä voiko hän auttaa jotenkin. Nenne halusi vain kirjepaperin ja postimerkin. Hänellä oli eno Helsingissä, ja hän kirjoitti tälle. Jonkin ajan kuluttua hänet siirrettiin Höganäsiin, ja sinne hän sai puhelinsoiton enoltaan. Tällä oli Helsingborgissa hyviä ystäviä, joita hän pyysi hankkimaan Nennestä passikuvan; se otettiin karanteenipaikan aidan läpi. Kun karanteeni oli lopussa, tuli eno, joka oli järjestänyt Nennelle passin ja oleskeluluvan Suomessa. “Sanat eivät riitä kuvaamaan holokaustia. Sitä ei voi käsittää,” Nenne sanoo. “Seuraukset tuntuvat yhä, sekä ruumillisesti että henkisesti. Luustoni on heikko, ja minun on koko ajan syötävä lääkettä. Mutta minä elän.” Omaisten kaipuu – Nenne yksin jäi perheestään henkiin – tuottaa hänelle aivan tarpeeksi tuskaa.

Suomessa kaikki olivat ystävällisiä ja reiluja. He yrittivät parhaansa, ja ottivat Nennen hyvin vastaan. Puolen vuoden kuluttua tuli myös Nennen serkku, hänkin keskitysleirin kokenut, Suomeen. Hän kuoli parikymmentä vuotta sitten. “Eno oli ainutlaatuinen,” Nenne sanoo.

“Kukaan joka ei itse ole sitä kokenut tuota kaikkea ei voi eläytyä siihen, sillä se on niin epäinhimillistä.”

Haastattelu ja valokuva: Risto Nurmela

http://www.hum.fi/eloonjaaneet-kertovat/nenne-kafka/

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010