Suomen uskontopolitiikka

Kansainvälinen oikeus tarjoaa lähtökohdat pakolaisuuden ja uskonnonvapauden välisen suhteen tarkastelulle. Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen (1948) on kirjattu jokaisen ihmisen oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapauteen, mikä sisältää oikeuden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen ja julistamiseen. Määritelmää täydentää Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966), joka ottaa kantaa muun muassa uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksiin.

Tilanteisiin, joissa sopimusten määrittelemät oikeudet eivät toteudu, voidaan soveltaa Pakolaisten oikeusasemaa koskevaa yleissopimusta. Vuodelta 1951 peräisin oleva sopimus muodostaa kansainvälisen pakolaisoikeuden kulmakiven.

Yksilön perusteltu pelko joutua vainon kohteeksi uskontonsa vuoksi on yksi osa sopimukseen kirjattua pakolaisuuden määritelmää. Muina vainoon johtavina tekijöinä mainitaan henkilön alkuperä, kansallisuus, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuuluminen ja poliittinen mielipide. Sopimus myös velvoittaa sen ratifioineita valtioita kohtelemaan alueillaan olevia pakolaisia yhtä suopeasti kuin omia kansalaisiaan koskien uskonnon harjoittamisen ja lasten uskonnollisen kasvatuksen vapautta.

Monien osatekijöiden summa

On huomattava, että pakolaisuuden syyt eivät monissa tapauksissa ole typistettävissä yksittäiseen tekijään. Pakolaisuuden määritelmä kansainvälisessä oikeudessa heijastaakin eri osatekijöiden yhteisvaikutusta. Usein pakolaisuuteen johtaneet syyt ovat tapauskohtaisella tasolla vaikeasti eriteltävissä.

Pakolaisten tilanteen haasteellisuutta lisää monimutkainen ja vaikea elinympäristö paitsi lähtö-, myös kauttakulku- ja tulomaissa. Siirtyminen pakolaiseksi valtiosta toiseen ei takaa uskontoperäisen tai muihin syihin perustuvan vainon loppumista. Vaikka tilanne helpottuisi, kärsivät monet pakolaiset siitä, että tilapäiseksi tarkoitetut elinolosuhteet muuttuvat asteittain vakituisiksi. Useissa pitkittyneissä pakolaistilanteissa mahdollisuudet elinkeinoon ja omavaraisuuteen ovat käytännössä olemattomat.

Uskonnon rooli pakolaisstatuksen määrittelyssä

Kun henkilö on paennut konfliktia toiseen valtioon, määrittelee YK:n pakolaisjärjestö UNHCR hänen ja mahdollisesti mukana paenneiden perheenjäsenien pakolaisstatuksen. Vuonna 2004 järjestö julkaisi suuntaviivat uskonnollisiin syihin perustuvien anomusten käsittelylle. Uskontoon liittyvien perusteiden selvittäminen pakolaisstatuksen oikeutuksena voi järjestön mukaan olla erittäin haasteellista. Objektiivista ja tapauskohtaista tarkastelua vaatii sekä uskonnon henkilökohtaisen merkityksen että vainon asteen ja luonteen määrittely.

Uskonnollisiin syihin perustuvaan vainon osatekijöitä voivat henkilökohtaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien rinnalla olla esimerkiksi uskonnonvapauteen kohdistuvat rajoitukset, sosiaalinen tai taloudellinen syrjintä, pakkokäännytykset sekä oman uskonnon kanssa ristiriidassa olevien uskonnollisten normien pakotettu noudattaminen. Uskonnollisiin syihin perustuva vaino voi kohdistua naisiin ja miehiin eri tavoin, mihin tulee kiinnittää huomiota pakolaisstatuksen määrittelyssä.

Uskontoon perustuva vaino maan rajojen sisällä

Vuonna 2011 maailmassa oli yli 43 miljoonaa konfliktin vuoksi siirtymään joutunutta ihmistä. Heistä noin 15,5 miljoonaa oli valtioiden rajat ylittäneitä pakolaisia, kun taas yli 27 miljoonaa oli maansisäisiä pakolaisia. Maansisäisten pakolaisten osuus on viime vuosikymmeninä kasvanut jatkuvasti, mutta heidän pakolaisasemaansa ei ole tunnustettu kansainvälisessä oikeudessa.

Yhdistyneet kansakunnat julkaisi 1990-luvun lopussa suuntaviivat, joiden tarkoituksena on vahvistaa maansisäisten pakolaisten avustusta ja suojelua. Vuonna 2009 Afrikan unionin jäsenmaat päättivät

Kampalan konventiosta, jonka ratifiointiprosessi on loppusuoralla.

Voimaan astuessaan Kampalan konventio tulee olemaan maailman ensimmäinen alueellinen sopimus, joka sitouttaa valtioita maansisäisten pakolaisten suojeluun ja avustamiseen. Sopimuksen mukaan valtioilla on velvollisuus ehkäistä ihmisten poliittista, sosiaalista, kulttuurista tai taloudellista poissulkemista, joka johtuu heidän sosiaalisesta identiteetistään, uskonnostaan tai poliittisesta mielipiteestään.

Suomen uskontopolitiikka

Suomen uskontopolitiikka perustuu vahvasti kansainväliseen oikeuteen. Tähän kuuluu olennaisena osana suojeluvastuun periaate, jonka mukaan valtiolla on suojeluvastuu omalla alueellaan. Tämä koskee myös uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvien suojelua.

Suomen ihmisoikeuspolitiikan kannalta keskeinen vaikutuskanava on EU:n jäsenmaiden kanssa tehty yhteistyö. Uskontopolitiikkaan liittyen EU on laatinut kahdetkin päätelmät vuosilta 2009 ja 2010. Niissä tuomitaan kaikenlainen suvaitsemattomuus, joka liittyy ihmisten uskontoon tai uskoon. Samalla esitetään huoli eri puolilla maailmaa esiintyvistä äärimmäisen väkivaltaisista toimista uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan. Päätelmissä korostetaan myös valtion suojeluvastuuta sekä perusoikeuksiin kuuluvaa uskonnon ja mielipiteen vapautta, joka on olennainen osa demokratiaa. Kansainvälisen yhteisön tulee vastustaa niitä, jotka haluavat käyttää uskontoa yhteiskuntaa jakavana välineenä lietsoen samalla ääriliikkeitä ja väkivaltaa.

Suomen politiikkaa toteutetaan kahden ja monenvälisten neuvottelujen avulla. Myös EU:n tasolla käydään näitä keskusteluja. Lisäksi on muistettava YK:n piirissä tehtävä työ. EU:lla on mahdollisuudet vaikuttaa maiden ihmisoikeuspolitiikkaan myös sopimusneuvotteluissa sekä kehitysyhteistyöhankkeiden avulla. Yhteistyö voidaan keskeyttää ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyvien hallitusten kanssa.

Kuluvana vuonna hyväksyttiin Suomen kehityspoliittinen toimenpideohjelma, jonka lähtökohtana on ihmisoikeusperustainen lähestymistapa kehitykseen. Näihin kuuluu ihmisoikeussopimusten mukaisesti myös uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet. Ulkoasiainministeriössä on lisäksi hyväksytty eettiset ohjeet järjestöjen valtion tuella toteutettavaan kehitysyhteistyöhön. Niissä todetaan mm. että kaikille yhteistyöhön osallistuville taataan ihmisarvon, ihmisoikeuksien, kulttuurin, uskonnon ja aatteen kunnioitus vapaana kaikista syrjinnän muodosta. Kehitysyhteistyöllä tartutaan köyhyyden, epäoikeudenmukaisuuden ja syrjinnän syihin.

Uskonto, aate, poliittinen kanta tai niiden muuttaminen ei saa ehdollistaa avun saamista eikä kehitysyhteistyöhön osallistumista. Toisaalta uskonnon, aatteen tai poliittisen kannan levittäminen ei ole sallittua kehitysyhteistyövaroin. Kehitysyhteistyön tulee tukea rauhanomaista dialogia sekä toimia rauhan ja kumppanuuden edistämiseksi yhteisössä.

Sauli Feodorow

Ihmisoikeus- ja demokratiasuurlähettiläs

Ulkoasiainministeriö

Ihmisoikeuspolitiikan yksikkö

Johannes Tarvainen

Tarkastaja; pakolais- ja maahanmuuttoasiat

Ulkoasiainministeriö

Ihmisoikeuspolitiikan yksikkö

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010