27. Monissa köyhissä maissa jatkuu äärimmäinen elämän epävarmuus elintarvikkeiden niukkuuden seurauksena, ja on vaara, että tilanne yhä pahenee. Nälkä tempaa vielä lukemattomia uhreja niiden ihmisten joukosta, jotka Lasaruksen tavoin eivät saa istuutua samaan pöytään rikkaan miehen kanssa, kuten paavi Paavali VI toivoi. (64) Ruoan antaminen nälkäisille (vrt. Matt. 25:35, 37, 42) on maailmanlaajuiselle kirkolle eettinen käsky, joka vastaa sen perustajan Jeesuksen Kristuksen oppeja solidaarisuudesta ja keskinäisestä jakamisesta. Nälän poistaminen maailmasta on lisäksi globalisaation aikakaudella tullut päämääräksi, johon on pyrittävä, jotta rauha ja tasapaino maan päällä säilyisivät. Nälkä ei niinkään johdu aineellisesta ruoan puutteesta kuin yhteiskunnallisten voimavarojen puutteesta, joista tärkeimmät ovat luonteeltaan institutionaalisia. Puuttuu siis taloudellisten instituutioiden verkosto, joka kykenee takaamaan veden ja ravitsemuksellisesti oikean ruoan säännöllisen saatavuuden ja myös voittamaan vaikeudet, jotka liittyvät perustarpeisiin ja hätätilaan todellisten elintarvikekriisien yhteydessä, johtuivat nämä sitten luonnollisista syistä tai kansallisen tai kansainvälisen politiikan vastuuttomuudesta.
Ravinnonsaannin epävarmuuden ongelma on kohdattava pitkän aikavälin näkökulmasta, poistamalla sen aiheuttavat rakenteelliset syyt ja edistämällä köyhimpien maiden maatalouden kehitystä. Tämä voi tapahtua sijoittamalla maaseudun infrastruktuuriin, kastelujärjestelmiin, kuljetusmahdollisuuksiin, markkinoiden järjestämiseen, asianmukaisen maataloustekniikan kehittämiseen ja levittämiseen — siis sijoituksiin, jotka parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntävät inhimillisiä, luonnollisia ja paikallistasolla helpoimmin käytettävissä olevia sosioekonomisia voimavaroja, niin että niiden kestävyys on taattu myös pitkällä aikavälillä. Kaikki tämä täytyy toteuttaa ottamalla paikalliset yhteisöt mukaan viljelysmaan valintaan ja sen käyttöä koskeviin ratkaisuihin. Tästä näkökulmasta voi osoittautua hyödylliseksi harkita uusia mahdollisuuksia, jotka avautuvat käyttämällä oikein sekä perinteisiä että innovatiivisia maatalouden tuotantomenetelmiä, edellyttäen, että nämä asianmukaisen tutkimisen jälkeen havaitaan tarkoituksenmukaisiksi, ympäristöystävällisiksi ja myös köyhimmille väestöryhmille hyödyllisiksi. Samalla ei saisi laiminlyödä kysymystä oikeudenmukaisesta maanviljelysuudistuksesta kehitysmaissa. Oikeudella ravinnon ja veden saantiin on tärkeä osa muiden oikeuksien hankkimiseksi, alkaen ennen kaikkea perusoikeudesta saada elää. Siksi on välttämätöntä, että kypsyy solidaarinen tietoisuus siitä, että ravinnon ja veden saanti on kaikkien ihmisten yleismaailmallinen oikeus ilman erotuksia ja syrjintää.(65) Sen lisäksi on tärkeää tehdä selväksi, että solidaarisuus köyhien maiden kanssa voi johtaa nykyisen maailmanlaajuisen kriisin ratkaisemiseen, kuten poliitikot ja kansainvälisten järjestöjen johtohenkilöt ovat viime aikoina käsittäneet.
Tukemalla taloudellisesti solidaarisuuden innoittamilla rahoitussuunnitelmilla köyhiä maita — jotta ne itse pystyvät huolehtimaan kansalaistensa kulutustavaroiden kysynnästä ja kehityksestä — ei saavuteta ainoastaan aitoa talouskasvua, vaan voidaan lisäksi auttaa rikkaita maita säilyttämään tuotantokapasiteettinsa, maita, jotka muuten joutuisivat osaltaan kärsimään kriisistä.
48. Kehityksen teema on nykyisin voimakkaasti sidoksissa velvollisuuksiin, jotka syntyvät ihmisen suhteesta luonnolliseen ympäristöönsä. Tämän suhteen Jumala on lahjoittanut kaikille, ja sen käyttäminen asettaa eteemme vastuun köyhistä, tulevista sukupolvista ja koko ihmiskunnasta. Jos luontoa ja ennen kaikkea ihmistä pidetään sattuman tai evoluution determinismin hedelmänä, vastuuntunto omassatunnossamme heikkenee. Uskova ihminen tunnistaa luonnossa Jumalan luovan toiminnan ihmeellisen työn, jota ihminen saa käyttää vastuullisesti, tyydyttääkseen oikeutetut aineelliset ja henkiset tarpeensa kunnioittaen luomakunnan sisäistä tasapainoa. Jos tämä näkemys häviää, ihminen päätyy lopulta joko pitämään luontoa koskemattomana tabuna tai päinvastoin riistämään sitä.
Kumpikaan asenne ei vastaa kristillistä näkemystä luonnosta, joka on Jumalan luomistyön hedelmä. Luonto on rakkauden ja totuuden suunnitelman ilmaus. Se edeltää meitä, ja Jumala on lahjoittanut sen meille elintilaksi. Luonto puhuu meille Luojasta (vrt. Room. 1:20) ja hänen rakkaudestaan ihmisiä kohtaan. Sen on määrä aikojen lopulla ”yhdistyä yhdeksi” Kristuksessa (vrt. Ef. 1:9-10; Kol. 1:19-20). Sekin on siis ”kutsumus”.(115) Luonto on käytettävissämme, mutta ei ”sattumalta heitettyjen roskien kasana”(116), vaan lahjana Luojalta, joka on säätänyt siihen sisäisesti kuuluvat lait, jotta ihminen löytää niistä periaatteet ”viljelläkseen ja varjellakseen” luontoa (vrt. 1. Moos. 2:15). Täytyy myös korostaa, että on vastoin todellista kehitystä pitää luontoa tärkeämpänä kuin ihmistä. Tällainen asenne johtaa uuspakanallisiin käsityksiin tai uuteen panteismiin. Ihmisen pelastusta ei voida johtaa yksin puhtaan naturalistisessa merkityksessä käsitetystä luonnosta. On torjuttava myös päinvastainen asenne, joka pyrkii luonnon täydelliseen tekniseen hallintaan, koska luonnollinen ympäristö ei ole pelkkää materiaa, jota voimme käyttää mielemme mukaan, vaan Luojan ihmeellinen työ. Sillä on itsessään eräänlainen ”kielioppi”, joka ilmoittaa päämäärät ja kriteerit luonnon viisaalle käytölle, ei sen välineelliselle ja mielivaltaiselle hyväksikäytölle. Monet kehitystä kohtaavat vahingot ovat nykyisin peräisin näistä vääristyneistä käsityksistä.
Luonnon typistäminen pelkästään joukoksi yksinkertaisia tosiasioita osoittautuu lopulta väkivallan lähteeksi ympäristöä kohtaan ja rohkaisee myös tekoihin, jotka eivät kunnioita ihmisluontoa. Luontomme ei kuitenkaan koostu yksin aineesta vaan myös hengestä; sellaisena sillä on runsaasti merkityksiä ja transsendentaalisia päämääriä saavutettavina, ja se on myös kulttuurille normatiivinen.
Ihminen tulkitsee ja muovaa luonnollista ympäristöä kulttuurin kautta, jota puolestaan ohjaa vastuullinen vapaus sopusoinnussa moraalilain käskyjen kanssa. Siksi ihmisen kokonaisvaltaisen kehityksen suunnitelmat eivät saa jättää huomiotta tulevia sukupolvia, vaan niiden tulee olla valmiita solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen sukupolvien välillä ottamalla huomioon monia eri aloja, kuten ekologisen, juridisen, taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen näkökannan.(117)
49. Puhuttaessa ympäristön hoitamisesta ja suojelemisesta täytyy nykyään kiinnittää vastaavaa huomiota myös energiaongelmiin. Se, että jotkut maat, vaikutusvaltaiset ryhmät ja yritykset hankkivat uusiutumattomia energianlähteitä, on näet vakava este köyhien maiden kehitykselle. Näillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia hankkia saati rahoittaa uusien ja vaihtoehtoisten lähteiden etsimistä. Luonnonvarojen — joita monissa tapauksissa on juuri köyhissä maissa — ostaminen synnyttää niiden väärää hyväksikäyttöä ja kansakuntien välisiä ja sisäisiä konflikteja.
Konfliktit tapahtuvat usein juuri näiden maiden alueella, ja niiden raskaana seurauksena on kuolemaa, tuhoa ja yhä enemmän rappeutumista. Kansainvälisellä yhteisöllä on välttämätön tehtävä löytää institutionaalisia keinoja saada uusiutumattomien luonnonvarojen riisto loppumaan ja tehdä se myös ottamalla mukaan köyhät maat ja suunnittelemalla tulevaisuutta yhdessä niiden kanssa.
Tälläkin rintamalla uudistettu solidaarisuus on pakottava moraalinen välttämättömyys erityisesti kehitysmaiden ja korkeasti teollistuneiden maiden välisissä suhteissa.(118) Teknologisesti edistyneet yhteiskunnat voivat ja niiden täytyy vähentää omaa energiankulutustaan, koska jalostusteollisuuden tuotanto kehittyy edelleen ja myös siksi, että suurempi ympäristötietoisuus leviää niiden kansalaisissa.
On myös lisättävä, että nykyisin energiatehokkuutta voidaan parantaa ja että samalla on mahdollista tehostaa vaihtoehtoisten energiamuotojen etsimistä. Kuitenkin myös maailmanlaajuinen energiavarojen uusjako on välttämätön, jotta myös sellaiset maat, joilla ei ole omia energianlähteitä, voivat saada energiaa käyttöönsä. Niiden kohtaloa ei saa jättää ensiksi tulleiden käsiin eikä vahvemman logiikan varaan. Kysymys on huomattavista ongelmista. Jos niihin halutaan riittävän tarmokkaasti käydä käsiksi, ne vaativat kaikkien taholta vastuullista tietoisuutta seurauksista, jotka kohtaavat uusia sukupolvia, varsinkin erittäin monia nuoria köyhissä kansoissa, jotka ”pyytävät saada aktiivisen osansa yhä paremman maailman rakentamisessa”. (119)
50. Tämä vastuu on maailmanlaajuinen, koska se ei koske vain energiaa vaan koko luomakuntaa, jota emme saa jättää loppuun käytettynä perinnöksi uusille sukupolville. Ihmisen on sallittu harjoittaa luonnon vastuullista ohjaamista, hän suojelee, käyttää hyödyksi ja myös viljelee luontoa käyttäen uusia tapoja ja edistynyttä teknologiaa, niin että luonto voi arvokkaasti ottaa vastaan ja ravita sen piirissä asuvan väestön. Kaikille on tilaa tämän maamme päällä: siitä koko ihmiskunnan perheen on löydettävä välttämättömät resurssit elääkseen arvokkaasti, luonnon itsensä avulla — joka on Jumalan lahja lapsilleen — sekä ahkeralla työllä ja omalla luomiskyvyllään. Meidän täytyy kuitenkin huomauttaa vakavasta velvollisuudesta jättää maa uusille sukupolville sellaisessa tilassa, että hekin voivat elää siinä arvokkaasti ja viljellä sitä edelleen.
Tähän sisältyy se, että ”otetaan velvollisuudeksi ratkaista yhteisesti vastuuntuntoisen harkinnan jälkeen, mikä tie on valittava sen päämäärän saavuttamiseksi, että vahvistetaan liittoa ihmisen ja ympäristön välillä, jonka on oltava Jumalan luovan rakkauden peili, Jumalan, josta olemme lähtöisin ja jonka luokse olemme matkalla”.(120) Voidaan vain toivoa, että kansainvälinen yhteisö ja yksittäiset hallitukset voivat tehokkaasti estää sen, että ympäristöä käytetään sen vahingoksi. On myös tarpeen, että asianomaiset viranomaiset ryhtyvät kaikkiin välttämättömiin toimiin, jotta taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset yhteisten luonnonvarojen käytöstä selvitetään avoimesti ja käyttäjät vastaavat niistä täysin, eivät muut kansat eivätkä tulevat sukupolvet. Ympäristön, luonnonvarojen ja ilmaston suojelu vaatii, että kaikki vastuunkantajat kansainvälisellä tasolla toimivat yhdessä ja ovat valmiit työskentelemään hyvässä uskossa, lainmukaisesti ja solidaarisesti planeettamme heikoimpien alueiden kanssa.(121) Yksi suurimmista taloudellisista tehtävistä on mahdollisimman tehokas luonnonvarojen käyttö, ei siis tuhlaus. Tällöin on oltava tietoinen siitä, että käsite ”tehokkuus” ei ole merkitykseltään neutraali.
51. Tavat, joilla ihminen kohtelee ympäristöä, vaikuttavat tapoihin, joilla hän kohtelee itseään, ja päinvastoin. Tämä haastaa nykyisen yhteiskunnan tutkistelemaan vakavasti elämäntyyliään, joka monissa osissa maailmaa on taipuvainen nautinnonhaluun ja liialliseen kulutukseen eikä välitä näiden vahingollisista seurauksista.(122)
Tarvitaan todellista ajattelutavan muutosta, joka saa omaksumaan uusia elämäntapoja. Niissä ”toden, kauniin ja hyvän etsiminen ja yhteys toisten ihmisten kanssa yhteiseksi kasvamiseksi ovat ne elementit, jotka määräävät kulutus-valinnat, säästöt ja sijoitukset”.(123) Jokainen kansalaisten solidaarisuuden ja ystävyyden loukkaus vahingoittaa ympäristöä, samoin kuin ympäristövahingot aiheuttavat tyytymättömyyttä sosiaalisissa suhteissa. Luonto on erityisesti meidän aikanamme niin läheisesti liittynyt sosiaaliseen ja kulttuuriseen dynamiikkaan, että se ei juuri enää ole riippumaton muuttuja. Jatkuva aavikoituminen ja monien viljelysalueiden kurjistuminen ovat myös tuloksia siellä asuvan väestön köyhtymisestä ja takapajuisuudesta.
Parantamalla näiden väestöjen taloudellista ja kulttuurista kehitystä suojellaan myös luontoa. Miten paljon luonnonvaroja tuhlataankaan lisäksi sodissa! Kansojen sisäinen ja kansainvälinen rauha sallisi tehokkaamman luonnonsuojelun. Keinottelu luonnonvarojen, varsinkin veden, kanssa voi aiheuttaa vaikeita konflikteja sen kohteeksi joutuvan väestön keskuudessa. Rauhanomainen yhteisymmärrys varojen käytöstä voi suojella luontoa ja samalla kyseisten yhteisöjen hyvinvointia.
Kirkolla on vastuu luomakunnasta ja sen täytyy tehdä tämä vastuu tiettäväksi myös julkisesti. Ja kun se tämän tekee, sen ei tule puolustaa vain maata, vettä ja ilmaa luomisen lahjoina, jotka kuuluvat kaikille. Sen täytyy ennen kaikkea suojella ihmistä hänen itsetuholtaan. Tarvitaan jotakin sellaista kuin ihmisen ekologiaa, oikein ymmärrettynä.
Luonnon vahingoittaminen liittyy näet läheisesti siihen kulttuuriin, joka muovaa ihmisten yhteiselämää. Jos yhteiskunnassa kunnioitetaan ”ihmisen ekologiaa” (124), siitä hyötyy myös ympäristön ekologia. Samoin kuin ihmisen hyveet ovat liittyneet toisiinsa niin, että jonkin hyveen heikkeneminen vaarantaa myös toisia, niin ekologinen järjestelmäkin nojautuu sellaisen suunnitelman noudattamiseen, joka sisältää sekä terveen yhteiselämän yhteiskunnassa että hyvän suhteen luontoon.
Luonnon suojelemiseksi ei riitä, että ryhdytään kannustaviin tai rajoittaviin toimenpiteisiin, eikä myöskään vastaava opetus ole riittävää. Ne ovat tärkeitä apuneuvoja, mutta ratkaiseva ongelma on yhteiskunnan moraalinen asennoituminen. Jos oikeutta elämään ja luonnolliseen kuolemaan ei kunnioiteta, jos ihmisen sikiäminen, raskaus ja syntymä tapahtuvat keinotekoisesti ja jos sikiöitä uhrataan tutkimuksen vuoksi, silloin lopulta käsite ihmisen ekologia ja sen mukana käsite ympäristön ekologia häviävät yleisestä tietoisuudesta. On ristiriitaista vaatia uusilta sukupolvilta luonnollisen ympäristön arvostamista, jos kasvatus ja lait eivät auta heitä kunnioittamaan itseään. Luonnon kirja on yksi ja jakamaton, se ei koske ainoastaan ympäristöä vaan myös elämää, seksuaalisuutta, avioliittoa, perhettä ja sosiaalisia suhteita, lyhyesti sanottuna ihmisen kokonaisvaltaista kehitystä. Velvollisuutemme ympäristöä kohtaan liittyvät velvollisuuksiin, joita meillä on ihmistä kohtaan sinänsä sekä suhteessa muihin ihmisiin. Ei voida vaatia yksiä velvollisuuksia ja sortaa toisia. Tämä on nykyisen mentaliteetin ja käytännön raskas ristiriita, joka nöyryyttää ihmistä, järkyttää ympäristöä ja vahingoittaa yhteiskuntaa.
64. Vrt. kiertokirje Populorum progressio, 47: loc.cit., 280-281; Johannes
Paavali II, kiertokirje Sollicitudo rei socialis, 42: loc.cit., 572-574.
65. Vrt. Benedictus XVI, Viesti Maailman nälkäpäivänä 2007: AAS 99
(2007), 933-935.
115. Johannes Paavali II, Viesti Maailman rauhanpäivänä 1990, 6: AAS
82 (1990), 150.
116. Heraclitos Efesolainen (noin 535-475 e. Kr.), fragmentti 22B124, H.
Diehls — W. Krantz, Die Fragmente der Vorsokratiker, Weidmann,
Berlin 1952, 6. painos.
117. Vrt. Paavillinen oikeudenmukaisuuden ja rauhan neuvosto, Kirkon
yhteiskunnallisen opetuksen kompendium, 451-487.
118. Vrt. Johannes Paavali II, Viesti Maailman rauhanpäivänä 1990, 10:
AAS 82 (1990), 152-153.
119. Paavali VI, kiertokirje Populorum progressio, 65: loc.cit., 289.
120. Benedictus XVI, Viesti Maailman rauhanpäivänä 2008, 7: AAS 100
(2008), 41.
121. Vrt. Benedictus XVI, Puhe YK:n yleiskokoukselle (18. huhtikuuta
2008): Insegnamenti IV, 1 (2008), 618-626.
122. Vrt. Johannes Paavali II, Viesti Maailman rauhanpäivänä 1990, 13:
loc.cit., 154-155.
123. Id., kiertokirje Centesimus annus, 36: loc.cit., 838-840.
124. Ibid., 38: loc.cit., 840-841; Benedictus XVI, Viesti Maailman rauhanpäivänä
2007, 8: loc.cit., 779.