Lähettiläiden kertomukset: nimetön kertomus

Tapasin rakkaan serkkuni Ruotsissa lähes kahdeksan vuoden pitkän tauon jälkeen . Muistan, kuinka lapsina leikimme yhdessä hyppynarulla ja söimme ruokaa hymy huulilla. Muistan, kuinka suutuin hänelle, kun hän kiusoitteli minua hyvällä. Nyt tämä elämänilo serkkuni kasvoilta oli kokonaan häipynyt, ja tilalle oli tullut väkisin pakotetulta hymyltä näyttävä ilme. Tässä kohtaa mietin, miksi? Eikö serkkuni kuuluisi olla tyytyväinen, että hän ei ole yksi niistä, joita on kidutettu matkan varrella ja pyydetty lunnaita pelastumista vastaan? Eikö hänen tulisi olla tyytyväinen, että hänen elimiään ei ole kaupattu rikkaisiin arabimaihin? Eikö hänen tulisi olla tyytyväinen, että hän ei ole yksi niistä, jotka joutuivat pelastusliivittöminä ja uimataidottomina meren syvyyksiin?

Olen itsekin sortunut välinpitämättömyyteen, kun Iltalehteä lukiessani vilkaisen vain surullisen otsikon ja jatkan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin kesällä ensimmäistä kertaa purjehtimassa, ja vaikka se kuulostaakin hieman hassulta, pelkäsin ihan oikeasti. Pelkäsin, että mitä jos vene kääntyy nurin, vaikka olimmekin lähellä maata. Pelkäsin, että mitä jos liivit eivät kestäisi, vaikka olen harrastanut monta vuotta uintia. Pelkäsin, että mitä jos vesi olisi kylmää ja paleltuisimme kuoliaaksi. Tässä vaiheessa ajattelin pakolaisia. Minusta hukkuminen on yksi kauheimmista tavoista kuolla – ellei jopa kauhein.

Samalla sekunnilla, kun näin serkkuni, huomasin, että tämä ei ollut sama ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten. Hänen silmänsä suorastaan huusivat pelosta – kauhusta. Asiasta puhuminen oli hänelle erityisen vaikeaa, ymmärrettävästi. Serkkuni lähti pois maastaan poliittisen tilanteen takia, kertomatta sanaakaan asiasta perheelleen. Ensimmäinen päätepiste oli Italia, mutta huonon työllistymistilanteen ja pakolaisten kehnon kohtelun vuoksi jääminen maahan ei houkutellut.

Seuraavaksi serkkuni saapui Ruotsiin. Hän ei ole vielä saanut oleskelulupaa Ruotsista, mikä tarkoittaa sitä, että hänen elämänsä on tällä hetkellä hyvin vaikeaa. Hän ei kirjaimellisesti kykene tekemään töitä, vaan elää sukulaisten tuen varalla. Tämä ei kuitenkaan lannista häntä, vaan unelma opiskelusta, hyvästä työpaikasta ja hyvästä ruotsin kielen taidosta pitää hänet pystyssä.

Matka Ruotsiin kesti viisi vuotta, jonka aikana hänet kidutettiin kävelykelvottomaksi, mutta jonka aikana hän myös eli perheen rakkauden ja huolenpidon voimasta. Ennen kaikkea Jumala oli hänen rinnallaan.

Minusta on tärkeää, että varsinkin nyt me täällä länsimaissa eläneet osaisimme arvostaa enemmän, mitä meille on elämän aikana suotu. Kukaan ihminen ei ole toista parempi taikka arvokkaampi. Lähimmäisen rakkaus tulisi tulla konkreettisemmin esille, eikä pelkoa tulisi ruokkia taikka lietsoa, kuten sosiaalisessa mediassa ja uutisissa valitettavasti paljon ilmenee. Onko meillä oikeus tuomita niitä, jotka eivät elämässään ole saaneet yhtään mitään? Minusta ei. Viimeistään nyt inhimillisyyden tulisi kolkuttaa ja meidän tulisi kääntää puheet teoiksi, hyviksi teoiksi. Jokainen pystyy omalla tavallaan auttamaan. Edes rukoilemalla. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin serkkuni.

 

Kirjoittajan nimeä ei voida julkaista turvallisuussyistä

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010