Mitä minä tiedän siitä, minkälaista on paeta henkensä edestä? Mitä tiedän siitä, minkälaista on käydä läpi epäinhimillisiä fyysisiä ponnisteluja, millaista on ylittää rajoja, jotka tekevät niiden ylittäjästä muukalaisen, laittoman tunkeilijan, onnenonkijan, rikollisen, ihmisen joka yrittää kiertää turvapaikkakäytäntöjä?
Millaisia kuvia mieleeni tuovat sellaiset sanat kuin turvapaikanhakija tai pakolainen? Kuvat voivat kertoa jotakin minun maailmankatsomuksestani, tiedoistani, tulkinnoistani, ihmiskuvastani tai siitä miten itse näen itseni.
Maailmansodan jälkeen maailma pysähtyi pohtimaan sodan kauhuja, kärsimystä, vainoja ja pakolaisuutta. Ihmiset yhtyivät yhteiseen huutoon: Ei enää koskaan! Geneven sopimuksien pakolaisia käsittelevässä osiossa velvoitettiin valtioita takaamaan kaikkien ihmisten oikeus kansainväliseen suojeluun. Sopimus on yhä voimassa ja sitä myös sovelletaan, mutta ohjaako se meidän ajatuksiamme ja tapojamme toimia tämän päivän Euroopassa?
Muuttoliikkeestä sen kaikissa muodoissa on tätä nykyä tullut hyvin vahvasti politisoitunut ilmiö. Maahanmuuttoon liittyvät kysymykset, kuten maahanmuuton rajoittaminen, on merkittävä osa EU:n ja eri valtioiden yhteistä politiikkaa. Rajat ovat tehokas tapa kontrolloida muuttoliikettä. Sen voi sinänsä hyvin ymmärtää. Ei varmasti kukaan haluaisi maahanmuuton tapahtuvan täysin hallitsemattomasti.
Miksi maahanmuutto synnyttää niin paljon pelkoa?
Muuttoliikkeet eivät ole uusia ilmiöitä. Ihmiset muuttavat samoista syistä tänään kuin aiemmin ihmiskunnan historiassa. Valtiot alkoivat valvoa rajojaan vasta 1900-luvulla. Sitä mukaa, kun hyvinvoinnin taso on noussut, maat ovat katsoneet oikeudekseen rajoittaa oikeudet hyvinvointiin ainoastaan omille kansalaisilleen. Kansalaisten oikeudet heijastuvat pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaan, kun puhutaan, onko muista maista tulevilla ihmisillä oikeus käyttää terveydenhuoltomme palveluita tai sosiaaliturvaa.
Poliitikoilla on tärkeä rooli, kun puhutaan erilaisten kuvien ja käsityksien muodostamisesta, mutta he ovat myös vastuussa omasta kielenkäytöstään. Kun puhutaan uhkakuvista, se vahvistaa maahanmuuttoon kohdistuvaa vihamielisyyttä. Yksinkertaistetut ja mustavalkoiset tulkinnat kansainvälisestä maahanmuutosta antavat vääristynyttä tietoa monimutkaisista kysymyksistä.
Ajattele, jos uskaltaisin kuunnella ja uskoa pakolaisen kertomukseen ilman, että luon siitä omia käsityksiä ja tulkintoja. Ajattele, jos voisin ymmärtää jotain sodan todellisuudesta – siitä, mitä silloin todella tapahtuu, kun ihmisiä vainotaan ja kidutetaan. Mitä minä tiedän siitä, millaista on paeta henkensä edestä, millaista on ylittää Saharan autiomaa, vuoristo tai Välimeri? Mitä tiedän siitä miltä tuntuu uhmata poliisipartiota, nälkää, janoa, kuolemaa ja sairautta, jotta pääsee perille meidän maahamme? Mitä tiedän siitä, millaista on käydä läpi epäinhimillisiä fyysisiä ponnisteluja, millaista on ylittää rajoja, jotka tekevät niiden ylittäjästä muukalaisen, laittoman tunkeilijan, onnenonkijan, rikollisen tai ihmisen joka yrittää kiertää turvapaikkakäytäntöjä? Mitä minä tiedän siitä, miltä tuntuu, kun viranomaiset kuulusteluissaan eivät usko kuulusteltavan tarinaa? Miten tästä kaikesta voi selvitä?
Miten minä selviäisin tällaisessa tilanteessa?
Eurooppalaiset kirkot uskovat, että inhimillisempi politiikka tuo mukanaan enemmän hyvää kuin sellainen politiikka, joka nöyryyttää jo kärsiviä ihmisiä. Tilanteiden myötäelämisen täyttämä tarkastelu voi vapauttaa meidät luokittelemasta kärsiviä. Myötäelämisen täyttämä katse, Kristuksen katse, asettaa rajoja tarpeellemme luoda omia, vääristyneitä käsityksiä ja paljastaa oman itsekeskeisyytemme. Se estää meitä kutistumasta moraalisesti.
• Marja-Liisa Laihia
Evankelis-luterilaisen Kirkkohallituksen asiantuntija