Hartausaineisto: Sinä voisit olla minä

(RAAMATTUREFLEKTIO LUUK. 7:36–50 POHJALTA)

Luukas maalaa eteemme kuvan kahdesta toimijasta: Fariseus on oppinut, ulkoisesti vahva ja arvoiltaan selkeä. Hän on kutsunut Jeesuksen kylään ja varmistellut, etteivät vääränlaiset ihmiset livahda sisälle. ”Syntistä elämää viettänyt” nainen puolestaan asettuu Jeesuksen jalkojen juureen ja itkee. Hän kuivaa kyyneleet hiuksillaan, suutelee jalkoja ja voitelee ne tuoksuöljyllä. Hän on valmis alentamaan itsensä. Fariseus sen sijaan säilyttää fasadinsa ja vieroksuu muukalaista.

Meille on tyypillistä jakaa ihmisyys kahtia. Etsimme rajoja ja piirrämme niitä: me ja muut, nämä ja nuo. Maailma opettaa meitä piirtämään hyvän ja pahan rajan ihmisryhmien tai -yksilöiden välille: sukujen, kansojen, uskontojen, tuloluokkien tai kulttuurien välille.


Fariseusta ja naista ajatellessani minun on huomattavasti helpompi pitää tuosta naisesta. Nainen kuuluu mielestäni hyvyyden puolelle ja fariseus vääryyden puolelle. Tällainen rajanveto on hirvittävän helppoa.


Uskon kuitenkin, että kristillisyys on haastavampaa, se on kutsu nähdä toisin. Rajanvetäminen ihmisten väliin on nimittäin liian yksinkertaista. Toki hyvän ja pahan raja on olemassa. Se vaan ei kulje meidän välillämme. Se kulkee meissä jokaisessa. Pyhä ja paha kohtaavat sisällämme. Vasta kun ymmärrän, että minä olen sekä fariseus että itkevä nainen, voin aavistaa kristinuskon todellisen vastakulttuurisen haasteen. Raamattu ei kutsu meitä katsomaan kertomuksia ulkoapäin, vaan sijoittamaan itsemme niihin, molempien osapuolten paikalle.


Myös fariseus on pyhä. Mitä tarkoittaa, että lastensairaalan ja vankimielisairaalan potilas on yhtä pyhä? Mitä tarkoittaa, että minä olen pyhä, turvapaikanhakija on pyhä, rasittava naapurini ja perheen jokainen jäsen on pyhä? Mihin se haastaa? Se kutsuu näkemään, että jokainen on myös paha. Jokaisen tarinassa törmää raadollisuuteen, vaikeisiin ihmissuhteisiin ja pettymyksiin.  Haluamme muuttaa maailmaa, muttemme kykene muuttamaan edes itseämme. Kun kohtaamme maailman rumuuden, kohtaamme myös oman rajallisuutemme – ja pahuutemme.


Mutta onneksi silloin ei tarvitse luovuttaa. Luukkaan kertomus on kutsu kasvattaa itsessämme itkevää jalkojen suutelijaa: ei silmitöntä vahvuutta, vaan haavoittuvaisuutta ja siitä seuraavaa muutosta. Minä saan ja joudun olemaan toisinaan polvillani, minä saan olla nolollakin paikalla. Saan hyväksyä oman rujouteni ja jatkaa siitä eteenpäin. Parannuksenteko ja omaan kyvyttömyyteen kompastuminen tapahtuvat samalla polulla. Kristus väittää meille ihan suoraan päin naamaa, että hänen oman haavoittuvaisuutensa vuoksi kukaan meistä ihmisistä ei ole toistemme heikko kohde, eikä kukaan vahva toimija. Olemme kaikki ihmisiä. Kun piirrämme rajan, vain Jumala asettuu sen toiselle puolelle.


Näin ollen minä en ole ansainnut elämässäni yhtään enempää kuin sinä – enkä vähempää. Me olemme yhtä ja samaa. Tämä on kohta, jolloin olemme pulassa: asioista tulee sotkuisia. Se on pelottavaa. Ja silloin tiedämme, että olemme matkalla kohti jotakin oikeaa. Olemme vapaita olemaan ihmisiä. Meidän tulee uskaltaa sanoa, että raja piirtyy jokaiseen, ja siksi olemme kaikki osa samaa tarinaa. Sinä voisit olla minä.

• Marjaana Toiviainen, ev.-lut. kirkon pappi

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010