Asiantuntija-artikkelit: Kutsutut rakastamaan

1. Kor. 13:12-13

”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” Korinttolaiskirjeen 13 luku puhuu katselemisesta ja näkemisestä, joista ensimmäinen on kuin kuvastimesta katsomista. Ihminen katselee kuvastimesta omia kasvojaan. Kokemuksiensa kautta hän lukee kuin arvoituksen tavoin toista ihmistä ja myös Pyhää toiseutta.

Yhteisöllisissä kulttuureissa erotetaan usein katsominen ja näkeminen. Kun oikein näemme, käsin kosketeltava yhteys ihmisten välillä on mahdollinen. Eteläafrikkalaisen ajattelun mukaan ihmisen tulee pyrkiä katsomaan toista niin, ettei mikään tule esteeksi oikeaan näkemiseen: ei asema tai arvo, etnisyys tai sukupuoli.

Kyse on yhteisestä ihmisyydestä, joka ”tapahtuu” kohtaamisissa. Kukaan ei ole ihminen yksinään, vaan yhteydessä toisten ihmisten kanssa. Se, miten toisen näen ja kuulen ja miten hänen elämäntilanteensa otan vastaan, kertoo omasta kyvystäni osallistua ihmisyyteen. Toinen ihminen on kuin peili, josta heijastuu se, kuka olen.

”Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” Ihmisen on usein vaikea kohdata toista ihmistä tai asettua hänen asemaansa. Saatamme heijastaa omia toiveitamme tai unelmiamme toiseen ihmiseen tai näemme hänessä omat pelkomme ja vierauden kokemuksemme. Toisen ihmisen hätää on vaikea katsoa.

Vastuuviikon teema ”Turvassa?” nousee lähimmäisyydestä, joka uskaltaa tunnistaa omat kasvonsa ja niiden heijastukset toisissa ja joka uskaltaa lähelle. Teema kutsuu meitä osallisuuteen ihmisyydestä niiden kanssa, jotka ovat keskellämme epätietoisina tulevaisuudesta. Lähimmäinen katsoo toisen kasvoihin levollisesti, koska ”Jumala minut täydellisesti tuntee.”

Tullessamme syvästi nähdyiksi saamme kokemuksen rakkaudesta. Kristittyinä meidät on kasteessa liitetty siihen rakkauteen, joka koskettaa ja yhdistää. Kirkkoina olemme kutsutut jakamaan leipämme ja juomamme särkyneelle maailmalle ja erityisesti niille, joita se eniten koettelee. Tänään heitä on keskellämme enemmän kuin ennen: vastaanottokeskuksissa, paperittomina kaduilla, lähtijöinä takaisin kotimaahan, usein pettyneinä ja pelokkaina.

Meitä kutsutaan peilaamaan uskoa ja toivoa toivottomuuteen. Ennen kaikkea meitä kutsutaan rakkauteen: näkemään ja kuulemaan, siunaamaan ja lähettämään, rakastamaan sanoin ja teoin. Kutsumme on ehdoton, niin kuin meitäkin ehdoitta rakastetaan. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

 

• Mari-Anna Pöntinen
Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010