Seurakuntien kokemukset: Tämä työ on osa toimintakulttuuriamme

Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa kuljetaan käännytettyjen ja karkotettujen rinnalla. Ylidiakoni, kasvatuksen ja diakonian esimies Juha Lampisen mielestä kirkon ovien on oltava auki kaikille.

Monikulttuurisessa seurakunnassa on luonnollista, että ihmiset tulevat yhteen erilaisista taustoista ja tilanteista. Turvapaikanhakijoita on tullut mukaan toimintaan erityisesti vapaaehtois- ja ystävätoiminnassa mukana olevien seurakuntalaisten kautta.

Juha Lampinen on kohdannut työssään myös ihmisiä, jotka ovat hakeneet seurakunnasta turvaa saatuaan kielteisen päätöksen turvapaikka- tai oleskelulupahakemukseensa.

”Jo 1990-luvulta muistan yhden tilanteen, joka koski aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana ollutta egyptiläistä miestä. Karkotuspäätöksen tultua hän oli nälkälakossakin.”

Seurakuntayhteisön jäsenet tukivat miestä monin tavoin. Tukeminen tarkoitti muun muassa osallistumista miehen oikeudenkäyntiin.

”Silloin ei puhuttu kirkkoturvakäytännöstä, mutta tämä oli kyllä sen tyyppinen tilanne.”

Juha Lampinen sanoo vanhemmiten vakuuttuneensa siitä, että oli tilanne millainen tahansa, kirkko ei voi kääntää selkäänsä apua hakevalle. Seurakuntaelämässä hän on kohdannut tilanteiden raadollisuuden.

”Seurakunnan työntekijän on oltava kanssakulkija ja ymmärtäjä, eikä jättää ihmistä yksin. Jos itsellä ei ole tietoa ja taitoa toimia, voi aina soittaa kokeneemmille ja kysyä neuvoa.”

Lampinen muistuttaa, ettei kukaan seurakunnassa voi yksin lähteä tukemaan henkilöä, joka on saanut kielteisen turvapaikka- tai oleskelulupapäätöksen. Tueksi tarvitaan verkosto, joka muodostuu esimerkiksi seurakunnan työntekijöistä ja vapaaehtoisista, toisten kirkkokuntien työntekijöistä ja järjestöjen edustajista. Lampisen mielestä on tärkeää, että seurakunnan johto seisoo työn takana ja sen lisäksi ainakin muutama muu ihminen on perillä tilanteesta.

”Emme tiedä, miten tilanne yleisesti tulee kehittymään. Diakoniatyössä on totuttu siihen, että joku tulee hakemaan kymppiä ruokaa varten. Mitä sitten, kun joku tuleekin hakemaan turvaa? Pienen seurakunnan työntekijä on aika yksin.”

Lampinen peräänkuuluttaakin vankempien alueellisten verkostojen luomista tulevaisuutta varten. Karkotustilanteissa lakimies on tärkein yhteistyökumppani, mutta myös seurakuntien työntekijöillä on annettavaa.

”On hyvä muistaa, että seurakunnan työntekijöillä on univormu, joka kertoo edustamastamme instituutiosta ja auttaa löytämään yhteisen kielen viranomaisten kanssa. Kirkon edustajina tiedämme miten yhteiskunta toimii. Toisaalta univormumme viestii meidän ymmärtävän ja puolustavan sitä pelkoa ja kyvyttömyyttä, joka estää ihmistä kertomasta kokemuksistaan.”

Lampinen uskoo, että kirkko saattaa olla monelle viimeinen oljenkorsi lähes toivottomassa tilanteessa. Hänen mielestään kristittyjen on oltava rohkeita ja päämäärätietoisia.

”Kirkon työntekijöinä emme riko lakia, mutta voimme kyseenalaistaa sen, onko asia käsitelty kunnolla. Ihan kaikki päätökset eivät ole oikeita.”

Osa ihmisistä ei ymmärrä, miksi kirkot auttavat käännytettyjä ja karkotettuja.

”Heille vastaan, että teemme tätä kuten muutakin diakoniatyötä. On tärkeää, että tämä työ on yksi osa toimintakulttuuriamme: kolkuttavalle avataan ja ovi on kaikille auki. Sillä ei ole mitään merkitystä, mihin kirkkoon tai uskontoon henkilö kuuluu.”

 

• Haastattelija: Katariina Väisänen
Ekumeenisen vastuuviikon koordinaattori

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010