Kuuluisan uskontososiologin Jose Casanovan mukaan suurin osa eurooppalaisista assosioi uskonnon väkivallan kanssa. Tämä ilmiö on yleinen siitä huolimatta että ei vähiten Euroopan historiaa tarkasteltaessa voidaan havaita, että enemmän väkivaltaa kuin missään koskaan on toteutunut kansallisvaltioiden välisissä konflikteissa, joissa uskonnolla ei ole ollut minkäänlaista roolia. Kuitenkin harvoin näkee tutkimuksia joissa ihmiset syyttäisivät kansallisvaltioita väkivallan aiheuttamisesta.
Joten mistä tämä taipumus nähdä uskonto jonain sellaisena joka johtaa väkivaltaan juontaa juurensa? Teologi William Cavanaugh on jokin aika sitten osoittanut miten tämä myytti on syntynyt sekä myytin hauraat filosofiset perustelut. Cavanaugh on pohtinut ennen kaikkea sitä kuinka tämä myytti toimii palvellakseen vallanpitäjien intressejä ja usein erityisesti sillä tavoin että uskonto sellaisena voimana joka voi kyseenalaistaa valtion valtamonopolin riisutaan aseista. Tarkoitukseni ei ole toistaa Cavanaughin analyysiä tässä yhteydessä, vaan sen sijaan yrittää osoittaa millä tavoin kristinusko ja kristillinen kirkko voivat luoda rauhaa.
Mitä on rauha? Sekulaarin logiikan mukaan on rauha lähinnä avoimen konfliktin poissaoloa. Kristinuskolla on asiasta toisenlainen käsitys. Teologi Stanley Hauerwasin mukaan rauha on jotain sellaista jonka eteen on tehtävä jatkuvasti töitä. Hauerwas katsoo tämän tapahtuvan sen kautta että konfliktin käsittelemistä ei koskaan tulisi vältellä jotta esimerkiksi ihminen, jonka kanssa mahdollisesti on jotain selvittämättä, ei jäisi kohtaamatta.
Tämä on vaikeaa. Ei riitä että omaa sen henkilökohtaisen rohkeuden jota tarvitaan jotta uskaltaa kohdata toisen tai sen rehellisyyden jota avoin kohtaaminen vaatii. Tähän tarvitaan erityisesti yhteisö jossa voi kasvaa sellaisia ihmisiä jotka pystyvät tähän ja joilla on kokemusta aiemmin ratkaistuista konflikteista. Hauerwasin mukaan kristilllisen kirkon päämääränä on olla tämänkaltainen yhteisö.
Rehellisyys on avain konfliktinratkaisuun. Tämä pätee niin perheriitaan kuin kansainväliseen politiikkaan. Rehellisyys ei kuitenkaan ole sitä että puhutaan totta jossain tietysssä tilanteessa, se tarkoittaa sellaisena ihmisenä elämistä joka jopa vaikeissa tilanteissa pystyy puhumaan ja toimimaan rehellisesti.
Tällaiseksi ihmiseksi ei synnytä. On varmasti monta tapaa muovautua tällaiseksi persoonaksi, mutta kristillinen seurakunta tarjoaa tähän toimintatavaksi anteeksiantamuksen vastaanottamisen. Ajattelemme usein että anteeksiantaminen on vaikeaa, ja todella, se ei ole helppoa. Se ihminen joka ottaa vastaan anteeksiantamuksen tavallaan pakotetaan tulemaan rehellisemmäksi, sillä anteeksiantamusta ei voi vastaanottaa ilman että arvioi omaa elämäänsä ja menettelyään. Tämän vuoksi kristityt käyttävät joka sunnuntai muutamia minuutteja muistuttaakseen itseään siitä, että heidän syntinsä ovat anteeksiannetut.
Anteeksiantamus - rehellisyys - rauha. Tietenkin tarvitaan myös paljon muuta rauhan luomiseen, esimerkiksi kärsivällisyyttä, mutta nämä kolme asiaa toimivat kristillisen kirkon selkärankana rauhantyössä. Toimiiko se sitten? Aivan, ei varmaankaan siinä merkityksessä että sitä voitaisiin suoraan soveltaa aseellisen konfliktin loppuun saattamiseksi. Mutta ehkä - ja mitä muuta usko koskaan onkaan kuin mahdollisesti epävarmakin ehkä - se voi luoda ihmisiä jotka ovat vähemmän taipuvaisia myötävaikuttamaan siihen että tällainen konflikti syntyy.
Tämänkaltaisia ihmisiä tarvitaan jotta voidaan avata silmät muille vaihtoehdoille - eikö väkivalta olekin juuri kykenemättömyyttä nähdä muita mahdollisia teitä edetä? Tämä on totta niin henkilökohtaisissa ihmissuhteissa kuin kansainvälisissä konflikteissa.
Alkuperäinen teksti: Patrik Hägman
Käännös: Nora Repo