Stephan Tuitaek toimii aktiivisesti hiv-positiivisten Omega-tukiryhmässä Nairobissa. Tukiryhmä osallistuu Kenian Pipliaseuran Laupias samarialainen -koulutusohjelmaan tarjoten vertaistukea ja tietoa.
– Sairastan aidsia. Useita vuosia sitten vaimoni meni ensin klinikalle testauttamaan itsensä. Vaimo ei ollut puhunut minulle hiv-epäilystään. Kun hän palasi klinikalta kotiin, ymmärsin, että jotain oli todella pahasti vialla. Äidinkielemme on suahili, mutta vaimoni pystyi ahdistuksensa keskellä puhumaan vain englantia. Vaimoni kertoi minulle kuitenkin rehellisesti sairaudestaan.
– Menin itsekin testeihin ja sain saman diagnoosin. Myös 7-vuotias lapsemme oli tuolloin hyvin sairas. Lapsi painoi vain viisi kiloa. Luulimme hänen kuolevan. Sairaalassa hänetkin todettiin hiv-positiiviseksi. Vaimoni meni kirkkoon pyytämään papilta esirukousta perheemme puolesta. Pappi lupasi rukoilla lapsen puolesta, mutta kieltäytyi rukoilemasta vaimoni puolesta. Vaimoni palasi itkien kotiin.
– Vaimoni oli aivan toivoton tultuaan uudelleen raskaaksi. Aluksi pystyin säilyttämään toivoni. Luotin, että Jumala luo tästä kaikesta vielä jotain uutta. Kun lääkärit epäilivät myös vauvan saavan hivin, masennuin itsekin täysin. Lopulta menimme tukiryhmään, jossa saimme rohkaisua. Tajusimme, että me olemme kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ryhmässämme oli paljon sairaampiakin ihmisiä. Tukiryhmän avulla pystyin hyväksymään itseni. Kaiken lisäksi meille syntyi terve vauva, Obama. Hän ei saanut synnytyksessä hiv-tartuntaa. Olemme hänestä hyvin kiitollisia.
– Perheemme on kuitenkin kokenut paljon hyljeksintää. Sairaus näkyy minusta jo ulospäin. Omat lapsenikin ovat todenneet minulle: ’Isä, sinä näytät aivan apinalta.’
Ulkoapäin tuleva leimaaminen on hyvin raskasta. Jokin aika sitten vaimoni kohtasi jumalanpalveluksessa hyvin masentavan tilanteen. Kaikki sairaat pantiin istumaan terveistä erilleen. Heidän piti istua hiljaa eivätkä he saaneet osallistua Jumalan ylistykseen. Tämä tapahtui siis aivan äskettäin. Kirkoissa on valitettavan paljon syrjintää.
– Kun aikoinaan vaimoni ja minun hiv-positiivisuus tuli ilmi, emme ahdistuksessamme alkaneet syyttää toisiamme, miettiä kummasta sairaus oli tarttunut. Toki kyselimme, miksi juuri me olemme sairaita.
– Ajan myötä ja tukiryhmän tuella olemme hyväksyneet itsemme ja sairautemme. Aids on viruksen aiheuttama sairaus kuten malariakin. Kertokaa Suomessakin, että täällä me elämme. Sairaus ei ole elämän loppu! Otan lääkkeeni ja pyrin syömään oikeaa ravintoa. Teen oman osuuteni ja luotan, että Jumala on aina kanssamme. Asioitten jakaminen tukiryhmässä auttaa meitä jaksamaan. Haluan omalta osaltani rohkaista muita, joilla on vaikeaa. Meidän aids-sairaiden yhteinen viesti on: Kohdelkaa meitä kuin keitä tahansa ihmisiä, emme ole sen kummallisempia!
Teksti: Satu Toukkari, Suomen Pipliaseura
Ihmisenä arvokas – hiv-positiivisenakin
Laupias samarialainen - hanke Afrikassa