Turvapaikan myöntäminen perustuu Pakolaisen oikeusasemaa koskevassa yleissopimuksessa, joka on tehty Genevessä vuonna 1951. Turvapaikka tulee yleissopimuksen 1. artiklan mukaan myöntää ulkomaalaiselle, jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan.
Lienee selvää, että kristinuskoa pidetään yleissopimuksessa tarkoitettavana uskontona, vaikka jotkut kristityt eivät haluakaan uskoaan kutsuttavan uskonnollisuudeksi. Jos turvapaikanhakija kertoo olevansa kristitty, kuulustelija tekee hänelle ”kristittytestin”. Usein kysytään miten hakija on tullut kristityksi, hänen perustietojaan Raamatusta ja hänelle rakkainta Raamatun kohtaa, pyydetään hakijaa luettelemaan Kymmenen käskyä tai lausumaan Isä meidän -rukouksen sekä kertomaan, mitkä ovat kristinuskon ja hakijan kotimaan valtauskonnon erot.
EU:n yhteisen määritelmän mukaisesti vainoa ovat teot, jotka ovat laatunsa tai toistuvuutensa vuoksi sellaisia, että ne loukkaavat vakavasti perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Vainoksi katsotaan myös vakavuudeltaan vastaava kertymä sellaisia tekoja, joihin kuuluu ihmisoikeusloukkauksia. Vainoa voivat olla fyysinen tai henkinen väkivalta, kohtuuton tai syrjivä syytteeseen paneminen tai rankaiseminen tai syrjivät hallinnolliset toimenpiteet, kuten elannon hankkimisen tekeminen mahdottomaksi. Vainoajan tulee olla valtio, yksityishenkilöiltä tuleva vaino on turvapaikkaperuste vain, jos valtio on kykenemätön tai haluton tarjoamaan suojelua. Hakijan on osoitettava, että oman kotimaan toisille alueille pakeneminen ei ole varteenotettava vaihtoehto.
Turvapaikkaprosessin vaikein kysymys on, kuinka todennäköistä on, että hakija joutuu vainon kohteeksi, jos hänet palautetaan kotimaahansa. Ratkaisu on aina jossittelua. Esimerkiksi Pakistanissa on lähes kolme miljoonaa kristittyä, joista joka vuosi muutama sata joutuu vainon kohteeksi. Vaino voi olla yllättävää ja sattumanvaraista, ja useimmat maan kristityt kokevat olevansa vainon vaarassa. Maan tilanne on levoton, viranomaisten toimintavalmius on heikko eikä kovin moni muukaan pakistanilainen tunne oloaan turvalliseksi, vaikka vain pieni osa maan kuolemantapauksista johtuu väkivallasta. Vainon todennäköisyys on nollaa suurempi mutta silti vaikea arvioida.
Tämä osoittaa, kuinka vaikea oikeudenala turvapaikkaoikeus on. Vainotut kristityt eivät ole yhtään helpommassa asemassa kuin muista syistä turvapaikkaa hakevat. Geneven pakolaissopimuksessa 1951 ajateltiin vainon tapahtuvan Saksan tapaisen vauraan maan tehokkaassa viranomaiskoneistossa, mutta nykyään suurin osa vainotuista tulee kaoottisista kehitysmaista, joissa monet haluaisivat päästä vauraampiin maihin. Turvapaikan tarvetta arvioidaan toisenlaisiin olosuhteisiin laadittujen säännösten mukaisesti, ja päätös perustuu arvailuun todennäköisimmästä skenaariosta. Siksi turvapaikkapäätöksiin tulee suhtautua kriittisesti.
Ville Hoikkala
Lakimies