Alkusyksystä löysin kotoani tuntemattoman sateenvarjon. Ilmeisesti joku, joka oli käynyt luonamme kylässä, oli unohtanut sen meille. Koska kukaan ei kysellyt sateenvarjon perään, aloin itse käyttää sitä. Olin hyvin tyytyväinen sateenvarjoon. Se oli paras sateenvarjo, jota olin käyttänyt pitkään aikaan. Se ei antanut periksi edes silloin, kun tuuli tarttui siihen.
Eräänä sateisena maanantaiaamuna otin sateenvarjon mukaan, kun olin lähdössä työmatkalle. Ollessani jäämässä pois junasta, en löytänyt sateenvarjoa mistään. Tulin vihaiseksi ja ajattelin, että kuinka joku saattoi olla niin röyhkeä, että lähti tiehensä sateenvarjoni kanssa sinä aikana, kun itse istuin juomassa kahvia junan ravintolavaunussa.
Jäädessäni pois junasta tajusin tihkusateessa junan laiturilla, että olin luultavasti itse unohtanut sateenvarjon juna-asemalle ostaessani matkaevästä ja laittaessani pakettia matkatavaroiden joukkoon. Ajatella, että tulin niin vihaiseksi, kun luulin jonkun ottaneen MINUN sateenvarjoni! Sateenvarjo ei itse asiassa ollut minun, mutta olin alkanut olla sitä mieltä, vaikka oikeastaan olin saanut sen käyttööni jonkun muun unohduksesta johtuen!
Koin itseni epäreilusti kohdelluksi, koska luulin, että joku oli ottanut tavaran, joka ei oikeastaan alun alkaen edes ollut minun. Kuinka paljon suurempi täytyy silloin olla epäoikeudenmukaisuuden tunne heidän keskuudessaan, jotka asuvat alueilla joiden luonnonrikkauksia hyödyntävät suuret ulkomaiset yritykset. Yritykset jotka eivät huomioi alueella asuvia ja siellä eläviä?
Kansojen väliset konfliktit ja sodat ovat usein saaneet alkunsa, kun on väännetty kättä siitä, kuka omistaa tai kenellä on omistusoikeus johonkin maa-alueeseen, vesistöön tai tiettyyn luonnonrikkauteen. Ajatella, jos voisimme ymmärtää, että emme oikeastaan voi omistaa luontoa ja maapallon resursseja. Sen sijaan voisimme suuntautua asiaan sillä tavoin, että yhdessä olemme saaneet tehtäväksi hallita ja käyttää maapallon lahjoja yhteiseen selviytymiseen. Miltä maailmamme silloin näyttäisi?
Ensimmäinen askel kohti rauhanomaisempaa maailmaa, joka rakentuu oikeudenmukaisuudelle, on, että haluamme antaa muille ihmisille saman oikeuden elämään jota toivomme itsellemme. Palestiinasta kotoisin oleva piispa Munib Younan on elämänsä aikana kokenut kaksitoista sotaa. Hän on sitä mieltä että rauha alkaa siitä, kun opimme näkemään Jumalan kuvan toisessa ihmisessä. Myös siinä ihmisessä jonka olemme oppineet tuntemaan vihollisenamme.
Palestiinassa Länsirannalla on koulu, jonka nimi on ”School of Hope”. Se on kristillinen koulu, mutta 70% sen oppilaista on muslimeita. Mahdollisuus hyvään koulutukseen synnyttää toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Silloin on pienempi riski, että vaikeissa oloissa ja konfliktien keskellä elävät lapset ja nuoret ajautuvat mukaan erilaisiin ääriryhmiin. Ainoastaan toisensa kohtaamalla ja yhdessä olemalla, ihmiset eri kansanryhmistä ja uskonnoista voivat alkaa murtaa välillään olevia muureja ja rakentaa rauhaa. Olemme kaikki ihmisiä ja saaneet elämän lahjana Jumalalta.
Tänään voimme alkaa harjoitella sitä, että näkisimme toisemme Jumalan kuvina. Se tarkoittaa että annamme toisillemme arvon ja kohtaamme toisemme kunnioittavasti. Sinä voit olla ensimmäinen joka aloittaa tämän!
Maria Björkgren-Vikström
Käännös: Nora Repo