Silmitön väkivalta, kaiken menettäminen, jatkuva kuolemanvaara, epätoivo, vaino ja kidutus ajavat miljoonia ihmisiä etsimään turvaa. Olemmeko valmiit ylittämään oman elämämme rajoja ja auttamaan lähimmäisiämme, jotka ovat usein kirjaimellisesti käyneet läpi tulen ja veden päästäkseen turvaan?
Maailmassa on arviolta n. 51 miljoonaa pakolaista tai turvapaikanhakijaa; heistä 33,3 miljoonaa elää maansisäisinä pakolaisina. Silmitön väkivalta, kaiken menettäminen, jatkuva kuolemanvaara, epätoivo, vaino, kidutus ja monet muut vakavat ihmisoikeusrikkomukset ajavat miljoonia ihmisiä etsimään turvaa. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14.1 artiklan mukaan ”Jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa.”
Toteutuuko oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa? Välimereen hukkuneet avunhakijat ja Lähi-idän kriisien pakolaisvirrat ovat meille uutisista tuttuja esimerkkejä inhimillisestä epätoivosta, joka ei useinkaan päädy hyvin. Kuinka moni kuoleekaan matkalla kohti tuntematonta toivoa? Melkein jokainen pakenija vaarantaa henkensä ja terveytensä yrittäessään itse turvaan. Monet maksavat omaisuuksia häikäilemättömille salakuljettajille ilman varmaa lupausta tulevasta. Vielä useampi menettää matkalla mielenterveytensä tai päätyy lähtötilannetta kaameampiin oloihin.
Emme voi ummistaa silmiämme lähimmäistemme hädältä. Euroopan tiukentunut rajavalvonta haastaa meitä katsomaan pakolaisten tilannetta silmiin ja pohtimaan suhtautumistamme pakolaisiin uudestaan.
Maamme edellinen hallitus päätti lisätä kiintiöpakolaisten määrän 750:sta 1050:een. Prosentuaalisesti se oli iso korotus. Kuitenkin saman verran ihmisiä pakenee Syyriasta joka päivä ja sen takia odotamme seuraavalta hallitukselta kiintiön korottamista. Niille, jotka saavat turvapaikan Suomesta, pääseminen Suomeen on enemmän kuin lottovoitto. Se tarkoittaa henkiinjäämistä, elämää, tulevaisuutta ja toivoa.
Entä ne, jotka eivät saa turvapaikkaa? Osa heistä päätyy seurakuntiin pyytämään apua. Sisar Theresa Jezl kuvaa seurakuntiin suuntautuvaa avuntarvetta: ”Kirkolta turvapaikan pyytäminen on lähes poikkeuksetta toivottoman ihmisen teko. Hänellä ei ole enää mitään turvaa eikä oikeutta saada apua valtiolta, joka on käännyttänyt hänet pois maasta. Hänellä ei myöskään ole mahdollisuutta elää turvallisesti omassa maassaan. Hänellä ei ole mitään. Me emme voi ymmärtää sitä kuinka laaja, kuinka ääretön käsite tämä ”ei mitään” on, jos emme ole sitä itse koskaan kokeneet. Sanoma, joka valitettavan usein välittyy pakolaiselle turvapaikanhakuprosessin aikana, on se, ettei hänen hyvinvointinsa oikeastaan ole merkityksellinen ja tärkeä asia, eli hän ei myöskään ihmisenä ole mitään.”
Noin puolet Suomeen tulevista pakolaisista on kristittyjä. Monet heistä luovat luontevia yhteyksiä paikallisiin seurakuntiin, mikä auttaa heitä kotouttamisprosessissaan. Miten itse suhtaudumme äärimmäisessä hädässä oleviin? Olemmeko valmiit ylittämään oman elämämme rajoja ja auttamaan lähimmäisiämme, jotka ovat usein kirjaimellisesti käyneet läpi tulen ja veden päästäkseen turvaan? Otammeko heidät vastaan, kuulemmeko heitä tai näemmekö heidät?
Tunnettu lehtikuva siitä, kun helsinkiläisiä evakuoitiin pommitusten alta, liittyy kansalaisaktiivisuuden pyyteettömyyteen. Kuvassa 8–10-vuotias tyttö kantoi pientä veljeään. Kuvan yhteydessä oli teksti, jossa tytölle sanotaan, että onpa sinulla raskas taakka. Tyttö vastaa: "Ei hän ole taakka, hän on veljeni.” Mitä minä sanon lähimmäisestäni? Onko hän taakka vai toinen ihminen?
• Anna Hyvärinen ja Jan Edström
Ekumeenisen Vastuuviikon koordinaattorit
Sitaatti ja lehtikuvan esimerkki: Heikki Huttunen, Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri