Eräänä päivänä Abraham näkee muutaman täysin tuntemattoman miehen lähestyvän asuinpaikkaansa. Hän juoksee miehiä vastaan tarjotakseen heille lepopaikan. Vaikka hän jo tässä vaiheessa on hyvin varakas mies, hän kumartuu tuntemattomien edessä maahan ja pyytää että saisi pestä heidän jalkansa. Hän vaatii ja pyytää, että saisi antaa heille jotain syötävää.
Abraham ei tarjoa mitä tahansa kaapista sattuu löytymään. Vieraille leivotaan tuoretta leipää ja heitä varten teurastetaan vasikka. Abraham myös viettää miesten seurassa hiukan aikaa. (Myöhemmin käy tietenkin ilmi, etteivät miehet olleet ketä tahansa, vaan Abrahamin luona vierailivat enkelit.)
Hiukan myöhemmin Israelin historiassa säädetään lakeja, jotka koskivat niitä, joista meidän suomalaiset raamatunkäännöksemme puhuvat ”muukalaisina” tai ”siirtolaisina”. Termillä viitataan niihin, joilla ei ole perittyjä oikeuksia Israelissa. Kolmannessa Mooseksen kirjassa (3. Moos. 19) kuvataan sitä, kuinka pelloille tulisi jättää viljaa ja kuinka viinirypäleitä ja oliiveja ei tulisi poimia turhan tarkasti, jotta köyhille ja muukalaisille jäisi jotain mistä poimia itselleen. Muun muassa Ruut pystyi elättämään itsensä ja anoppinsa tällä tavoin saapuessaan Israeliin maahanmuuttajana.
Ajatus maassa oleskelevista ulkomaalaisista on Vanhassa testamentissa itsestään selvä ja läpäisee koko tekstin – Israel ei ollut ainoastaan israelilaisille tarkoitettu maa. Lait, joissa israelilaisia kehotettiin huolehtimaan ulkomaalaisista, osoittavat myös, että kysymyksessä ei ollut voittoa tuottava työperäinen maahanmuutto. Maahanmuuttajia tuli kohdella ja rakastaa samoin kuin syntyperäisiä – mitään eroa heidän välillään ei tullut tehdä. Tähän ei mahdu minkäänlaista ajatusta “meistä ja heistä”. Ja syy on täysin selkeä: te olitte itse ulkomaalaisia Egyptissä ja ainoastaan Jumalan ansiosta ette ole sitä enää.
Abrahamin itsestään selvä reaktio on kutsua muukalaiset syömään ja varmistaa että he voivat hyvin. Kyseessä ei ole kysymys heidän läsnäolonsa suvaitsemisesta vaan aktiivisesta kutsusta. Kyseessä on meitä kaikkia koskettavan perustarpeen jakaminen: mistä tahansa olemmekaan tulossa, meidän pitää syödä. Tämän tarpeen edessä olemme kaikki samanlaisia.
Mielestäni yksi hämmentävimmistä tapahtumista, jonka voimme löytää Vanhasta testamentista, sijoittuu toiseen Mooseksen kirjaan (24 luku), kohtaan, jossa Israelin laeista säädetään. Tiedämme että Jumala sanoo, ettei kukaan voi nähdä häntä ja elää, mutta hän kutsuu vuorelle 70 vanhinta ollessaan siellä itse läsnä. Hetken pyhyyden tai Jumalan pelon, joka ympäröi tapahtumaa, voi havaita jakeessa 11. Siinä kerrotaan meille, kuinka Jumala ei nostanut kättään vierailijoita vastaan. Lopuksi yllättävästi julistetaan, että he saivat katsella Jumalaa, ja söivät uhriaterian (2. Moos. 24:11). Jumalan, Korkeimman läsnä ollessa – pyhyydessä ja Jumalan pelossa – he ovat saaneet nähdä Jumalan ja sitten he tekevät jotain niin arkipäiväistä kuin syövät ja juovat!?
Yhdessä syöminen on pyhää. Se on merkki todellisesta yhteenkuuluvuudesta siksi, että se osoittaa meidän – syntyperäisten ja ulkomaalaisten – olevan samanarvoisia.
• Judaistiikkaan erikoistunut TT Nanna Rosengård
Käännös: Nora Repo
Etsi
