Euroopassa on miljoonia muualta tulleita ihmisiä, jotka etsivät täältä turvaa, toimeentuloa ja tulevaisuuden toivoa. Heidän elämäänsä leimaa epävarmuus, sillä pääsy Eurooppaan ei vielä tarkoita lupaa jäädä. Kykenemmekö kulkemaan heidän rinnallaan riippumatta siitä, mistä he ovat tulleet ja kuinka kauan he viipyvät kanssamme? Miten kohtaamme heidät, jotka joutuvat kääntymään takaisin vastoin tahtoaan?
Vuonna 2015 Suomeen tuli 32 476 turvapaikanhakijaa. Media uutisoi ahkerasti koko Euroopan kohtaamasta pakolaiskriisistä. Kyse ei kuitenkaan ole suomalaisten tai eurooppalaisten kriisistä. Pakolaisuus on turvaa hakevan tragedia, jossa on pelissä koko elämä.
Pakolaisten kertomukset piirtävät esiin todellisuuden, jota he pakenevat. Syyriasta ja Irakista lähteneet kuvaavat pommituksia, räjähtäviä taloja, itkeviä lapsia ja sukulaistensa teloituksia. Sanattomaksi tekevä tuho on etäällä mutta totta joka hetki.
Pakolaisten lisäksi Suomessa on paljon muitakin muualta tulleita ihmisiä. Osa on muuttanut tänne perhesyistä, toiset opiskelun tai toimeentulon perässä. He rakentavat Suomeen uuden elämän.
Kaikkia EU:n ulkopuolelta Suomeen tulleita kuitenkin koskettaa karkotetuksi tulemisen uhka ja pelko niin kauan kun heillä ei ole pysyvää oleskelulupaa. Oleskelulupaa ei uusita, jos elämäntilanne muuttuu niin, ettei hakija enää täytä myöntämisen kriteerejä.
Karkotetuiksi tuleminen on inhimillinen tragedia. Vuosia Suomessa asuneiden koti on nyt täällä, ja he saattavat lähtiessään joutua eroon perheestään. Ei ole ihme, että moni palaa takaisin. Jotkut välttävät karkotuksen jäämällä maahan ilman voimassaolevaa oleskelulupaa ja joutuvat samalla äärimmäisen haavoittuvaan asemaan.
Paperiton, karkotettu ja turvapaikanhakija ovat nimikkeitä, joiden avulla voimme yrittää hahmottaa ihmisen asemaa byrokraattisessa järjestelmässä. Nimikkeen takana on kuitenkin aina ihminen, jolla on luovuttamaton arvo. Oikeus elää turvassa ei riipu statuksesta, vaan kuuluu jokaiselle.
Kohdatessamme epätietoisia, pelokkaita ja kärsiviä olemme taipuvaisia kavahtamaan omaa voimattomuuttamme ja kääntämään katseemme pois. Kristuksen seuraajina meitä kuitenkin kutsutaan kulkemaan heidän kanssaan ja kantamaan heitä toivollamme. Meitä kutsutaan rakkauteen: näkemään ja kuulemaan, siunaamaan ja lähettämään. Kutsumme on ehdoton, niin kuin meitäkin ehdoitta rakastetaan.