Fatma, 40, työskenteli damaskoslaisessa koulussa sosiaalityöntekijänä. Kun ystävän talo pommitettiin maan tasalle, hän päätti pakata perheen tavarat siltä varalta, että olisi paettava nopeasti.
"Asuin mieheni ja kahden lapsemme kanssa Damaskoksessa, kun sota alkoi. Mieheni työskenteli insinöörinä. Hänen työpaikkansa oli lähellä kotiamme, mutta halasimme joka aamu erotessamme, koska emme tienneet tulisimmeko enää näkemään toisiamme päivän päätteeksi.
Minä työskentelin sosiaalityöntekijänä samassa koulussa, jota lapsemme kävivät. Yhtenä päivänä oppilaat tulivat näyttämään koulun pihalta löytämiään lappuja. Niissä uhattiin pommittaa ja polttaa koulu. Olin peloissani, mutta vastuuni oli pysytellä vahvana lasten vuoksi.
Oli vaikea keskittyä mihinkään, kun koko ajan oli pelättävä perheen turvallisuuden vuoksi. Öisin nukuimme lattialla huoneen nurkassa, koska pelkäsimme tulevamme ammutuksi ikkunan läpi. Kaikesta huolimatta yritimme jatkaa tavallista arkielämäämme.
Sitten taistelu eteni asuinalueellemme. Yhtenä päivänä kuulimme hirveän äänen ja näimme läheisen talon luhistuvan. Se oli kuin elokuvista: autot olivat kääntyneet ympäri ja kaduilla ammuskeltiin. Tunsin, että meidän vuoromme on seuraavaksi.
Soitin veljelleni Dubaihin ja sanoin, ettemme voi enää jäädä Damaskokseen. Hän lupasi auttaa ja hankkikin meille kutsun ja lentoliput Venäjälle.
Mieheni kuitenkin kieltäytyi jättämästä kotikaupunkiamme. Taivuttelin hänet silti hankkimaan koko perheelle passit kaiken varalta. Samalla valmistelin kaiken äkillistä pakoa varten. Pakkasin laukut ja tein ruokaa pakastimeen ja jääkaappiin.
Pian jotain tapahtuikin. Heräsimme yhtenä yönä siihen, että katolta kuului liikettä. Ymmärsimme, että kapinalliset olivat valtaamassa talomme tukikohdakseen taistelussa hallituksen joukkoja vastaan. Niinpä livahdimme ulos aamuyöllä laukut ja ruoka mukanamme. Kävimme vanhempieni talossa hyvästelemässä perheeni ja suuntasimme lentokentälle.
Lentokoneessa katsoin lapsiani ja ajattelin, etten halua koskaan enää palata Syyriaan. Tunsin meidän olevan äärimmäisen onnekkaita päästyämme lähtemään ja olin surullinen niiden ihmisten puolesta, joilla ei ole varaa paeta.
Uskon Jumalaan ja luotan siihen, että Hän johdattaa meitä oikeaa tietä. Siksi hyväksyn kaiken, mitä meille tapahtuu. Kun jotakin ikävää tapahtuu, ajattelen sotaa, ja ikävät asiat menettävät merkityksensä. Olemme terveitä eikä meidän tarvitse pelätä. Tunnen olevani turvassa."
• Haastattelija: Katariina Väisänen
Ekumeenisen vastuuviikon koordinaattori
Haastattelu on tehty toukokuussa 2016 Helsingissä. Turvallisuussyistä haastateltavan nimi on muutettu.