Kuva: Harri Peiponen
Kuva: Sakari Röyskö
Emeritus päätoimittaja Leevi Launonen luennoi taannoin Paikallisekumenian foorumissa Kuopiossa 14.10.2022 kohtuullisuudesta hyveenä. Tässä hänen puheensa kokonaisuudessaan.
Toteutamme kaikki päivittäin monia yksittäisiä halujamme. Kulutamme esimerkiksi vettä ja ruokaa, erilaisia tuotteita, energiaa, palveluja ja luonnonvaroja. Ajattelemme, että tämä kaikki kuuluu perustarpeisiimme ja meillä on siihen oikeus.
Yhteinen ongelmamme ihmiskuntana on kuitenkin se, että kulutamme joka päivä liikaa – enemmän kuin mihin meillä olisi varaa. Ylikulutus alkoi jo 1970-luvulla, jolloin se ylitti ensimmäisen kerran maapallon kyvyn tuottaa luonnonvaroja ja käsitellä päästöjä. Nyt 2020-luvulla maapallon kantokyky ylittyy reilusti joka vuosi. Kestävyyskriisi on syvennyt jo vuosikymmenien ajan. Mikäli kaikki ihmiset kuluttaisivat yhtä paljon kuin esimerkiksi me suomalaiset, tarvittaisiin ainakin kolme ja puoli maapalloa. Olemme siis törmänneet ratkaisevalla tavalla maapallon kantokyvyn rajallisuuteen.
Kestävän kehityksen ideaali kytketään usein ajatukseen jatkuvasta kasvusta ja hyvinvoinnin materiaalisten edellytysten lisääntymisestä. Tämä on huonosti sovitettavissa yhteen maapallon kokonaiskantokyvyn kanssa. Ympäristötieteilijät ovatkin kyseenalaistaneet länsimaisen, talouteen sidotun kehitysajattelun oikeutuksen. Kun viidenneksellä maailman nykyisestä väestöstä välttämättömät perustarpeet jäävät tyydyttämättä ja yksi viidesosa hallitsee noin 80 prosenttia kaikesta varallisuudesta, kyseessä on globaali eettinen ongelma. Monet kysyvät aiheellisesti, onko sittenkään järkevää, että köyhä ”etelä” yrittää tavoittaa rikkaan ”pohjoisen” elintason, kun pohjoinen yksinkin näyttää ajavan koko maapallon ekologiseen katastrofiin. Jatkuva taloudellinen kasvu ─ tapahtui se sitten kuinka ympäristöä säästävin menetelmin tahansa ─ kuormittaa joka tapauksessa maapalloa lisää. Ympäristöeettisestä näkökulmasta on syytä nostaa esiin myös tulevien sukupolvien oikeudet sekä eliölajien ja ekosysteemien näkökulma. Miten meidän tulisi moraalisina toimijoina suhtautua kaikkiin maapallon ihmisiin, tuleviin sukupolviin, eläin- ja eliölajeihin sekä ei-orgaaniseen luontoon?
Onkin esitetty, että ainoa kestävä elämänmalli tässä tilanteessa olisi talouskasvun jäädyttäminen tai oikeastaan palauttaminen jollekin aikaisemmalle tasolle. ”Onko hyvinvointimme ollut kohtuutonta?” kysyi etiikkaan perehtynyt piispa Jorma Laulaja jo 1990-luvulla. Kirjassaan Elämän oikea ja väärä hän jatkoi pohdintaansa seuraavasti: ”Suomalaista ja eurooppalaista elintasoa on katsottava koko maailmanyhteisön elinmahdollisuuksia vasten. Maailmanlaajuinen kohtuullisen elämän vaatimus ja suomalaisen hyvinvoinnin uudelleenarvioiminen vaativat meitä sopeutumaan nykyistä alempaan elintasoon.”
Tämä näköala pakottaa meidät pohtimaan kahta klassista perusarvoa, oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisuutta. Tässä puheenvuorossani haluan kysyä, miten kohtuullisuudesta voisi tulla yksilön ja yhteisön eettinen hyve?