"Parhaiten vammaisten oikeuksien puolustaminen tapahtuu kuuntelemalla vammaisia ihmisiä."
Olen työskennellyt eri rooleissa vammaisten ihmisoikeuksien puolesta viimeiset 11 vuotta ja nykyisin yhä enemmän Suomen rajojen ulkopuolella.
Näen ihmisoikeuksien puolustamisen yhtä ryhmää laajempana kysymyksenä, jossa kaikkien on oltava toistensa liittolaisia. Kaikkien vähemmistöjen aseman parantaminen on lopulta kaikkien etu.
Ajauduin ihmisoikeuksien pariin pikkuhiljaa seuraten Kalle Könkkölän asettamaa perintöä ensin kehitysyhteistyössä, kun taas nykyisin yritämme pitää vammaisten oikeuksia esillä kaikessa ulkopolitiikassa.
Minulla on ollut etuoikeus työskennellä 41 maassa niin kansallisten järjestöjen kun YK-tason kanssa, kun taas Suomessa olen päässyt edistämään samaa arvomaailmaa harrastamalla kunnallispolitiikkaa. Maailman näkeminen tuo perspektiiviä, mutta arvomaailmani on vain vahvistunut.
Eniten minua motivoi se miten alussa työmme vasta on. Suomalainen yhdenvertaisuus on kehittynyt vammaisten suhteen hitaasti. Elämme oikeastaan vasta nyt aikaa, jolloin useimmilla meistä on kokemuksia vammaisten ihmisten kohtaamisista.
Nuorempikin vammaisten sukupolvi ottaa saavutetun edistyksen itsestäänselvyytenä, eikä historian lyhyttä perspektiiviä muisteta.
Suomessa rakennettiin pääsääntöisesti 1990-luvulle yksityiset ja julkiset rakennukset sellaisiksi, joihin vammaiset eivät pääse. Tämä historiallinen taakka on eräs pääsyy siihen, ettei vammaisia näe vieläkään vaikuttamisen paikoilla, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Siinä missä seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja rasismiin liittyvät tasa-arvon kysymykset ovat helpommin valtavirralle ymmärrettäviä, on vammaisten tilanne haastavampi selittää julkisilla areenoilla.
Seksuaalivähemmistöjen oikeuksille on syntynyt kansainvälisesti liittolaisia kuvaava termi. Jos identifioi itsensä heteroksi, mutta on valmis asettamaan itsensä alttiiksi yhdenvertaisuuden puolesta, voi käyttää termiä “straight ally”.
Vammaisille ei Suomessa juuri liittolaisia ole. Ei kukaan jätä menemättä tilaisuuteen tai konserttiin jos sinne on portaat. Jos paikka olisi erivärisiltä kielletty, olisi sitä luontevampaa boikotoida.
Otamme tässä asiassa hitaita edistysaskelia. Siinä vaiheessa kun erikseen mainitaan induktiosilmukka, ollaan jo käsittämättömän pitkällä.
Omakohtainen kokemus vammaisuudesta on toki kaiken työni johtotähti. En olisi vammattomana ajautunut juuri tämän asian pariin, mutta toivottavasti olisin edes vähän liittolainen.
Usein ajatellaan aikojen muuttuneen täysin, mutta eteneminen ei ole aina symmetristä. Pertti Kurikan Nimipäivät toi huomiota vammaisuudelle, mutta arki järjestelmineen muuttuu hitaasti.
Toivoisin näkeväni enemmän kokonaisvaltaista ajattelua. Vammaisia on vähän tälläkin alalla, vaikka toimistot olisivatkin saavutettavia. Työhön valitaan kuitenkin kokenein, eikä vammaisilla usein ole erityisesti CV-merkintöjä.
Esimerkiksi työelämän murrosta ei saada aikaan ilman positiivista erityiskohtelua. Ellei Abilis – säätiöllä olisi arvomaailmaa palkata itse vammaisia, ei kansainvälisille kentille tulisi mistään vammaisia ammattilaisia.
Parhaiten vammaisten oikeuksien puolustaminen tapahtuu niin lokaalisti kuin globaalisti kuuntelemalla vammaisia ihmisiä. Työssäni olen päässyt auttamaan monia kansainvälisiä tahoja ruohonjuuritason vammaisten etsimisellä, jotta nämäkin ihmiset voivat aidosti osallistua. Se on tärkeää ja palkitsevaa.
Parasta mitä liittolaiset voivat tehdä, on osoittaa tukea niin julkisesti kuin yksityisestikin. Vielä parempaa jos jokainen käyttää mahdollisuuksiaan niin työssä kuin siviilissä tukea vammaisia ihmisiä eteenpäin edes vähän.
Eniten turhauttaa kehityksen hitaus. Yksi ihmiselämä riittää hyvin edistyksen näkemiseen, kun taas vuosittain tapahtuu harvoin harppauksia.
Maailmalla eniten motivaatiota tuovat sankaritarinat sellaisista ihmisistä, jotka ovat suomalaisella tuella päässeet jaloilleen ja edenneet itse merkittäviin asemiin ihmisoikeuksien puolustajiksi.
Abilis – säätiön juhlakirja on näitä tarinoita täynnä.
Tuomas Tuure
Kynnys ry
kehityskoordinaattori